Tähän pyyntöön oli puhuteltu henkilö epäilemättä vastannut myöntävällä merkillä, sillä kuningas alkoi nyt puhua lujalla ja sointuvalla äänellä, joka värähdytteli Atoksen sydäntä.
Hän selitti käyttäytymistänsä kansalle ja antoi sille neuvoja Englannin menestykseksi.
— Voi, sanoi Atos itsekseen, — onko mahdollista, että minä kuulen ja näen valveilla? Onko mahdollista, että Jumala on siinä määrin hylännyt edustajansa täällä maan päällä, — että hän antaa tämän kuolla näin kurjasti?… Ja minä kun en häntä nähnyt, en saanut hänelle jäähyväisiä lausua!
Kuului rasahdus, ikäänkuin olisi surma-asetta liikutettu mestauspölkyllä.
Kuningas keskeytti hyvästelynsä.
"Älkää kajotko piiluun!" kielsi hän.
Ja hän jatkoi puhettaan äskeisestä kohdasta.
Hänen lopetettuaan levisi hyytävä hiljaisuus kreivin yläpuolelle. Hän laski kätensä otsalleen, ja käden ja otsan välitse tihkui hikihelmiä, vaikka ilma oli purevan kylmä.
Se hiljaisuus ilmaisi viimeisiä valmistuksia.
Vaiettuaan oli kuningas luonut säälivän katseen väkijoukkoon, ja irroittaen rintatähtensä, saman timanttikoristeen, jonka kuningatar oli hänelle lähettänyt, hän ojensi sen Juxonia saattaneelle papille. Sitten hän otti povestaan pienen timanttiristin, jonka hän niinikään oli saanut madame Henrietteltä.