D'Artagnan kavahti taaksepäin, seinän jälleen ummistuessa.
Mordaunt oli puolustautuessaan liikehtinyt siten, että hän oli joutunut selin salaoveen, josta olemme nähneet Cromwellin lähtevän ulos. Sen kohdalle päästyään hän oli vasemmalla kädellään tavoittanut nastaa ja painaltanut sitä; sitten hän oli hävinnyt näkymättömiin niinkuin teatterissa näkee pahojen henkien kykenevän kulkemaan seinäin läpi.
Gascognelainen purki nolostuksensa vimmaiseksi sadatukseksi, johon rautaoven takaa vastasi pahaenteinen nauru, saaden epäilijä Aramiinkin veren jähmettymään suonissa.
"Tänne, veikkoset!" huusi d'Artagnan; "murtamaan tämä ovi!"
"Se on itse paholainen", virkahti Aramis rientäen auttamaan ystäväänsä.
"Hän pinttää meiltä pakoon, perhanassa, hän pinttää pakoon!" karjui Portos tölmäisten leveän hartiansa seinäluukkua vasten, joka jonkun kätketyn joustimen pidättämänä ei myödännyt tuumaakaan.
"Sen parempi", jupisi Atos kumeasti.
"Sitä aavistinkin, mordioux!" noitui d'Artagnan väsyttäen itseään turhilla ponnistuksilla; "sitä aavistinkin! Kun se hylky kierteli pitkin huonetta, arvasin jonkun kurjan juonen olevan tekeillä, huomasin hänen hautovan jotakin kolttosta, mutta kuka olisikaan älynnyt tällaista?"
"Se on onnettomuus, jonka meille on toimittanut hänen ystävänsä, pimeyden ruhtinas!" huudahti Aramis.
"Se on ilmeinen onni, jonka meille on Jumala suonut!" virkkoi Atos ilahdustaan salaamatta.