Siellä tosiaan saapuivat ystävämme tai oikeastaan etujoukkona d'Artagnan ja Atos. Groslowin kohdalle päästessään he pysähtyivät ikäänkuin arvaten, että siinä oli mies, jolle heillä oli asiaa. Atos hyppäsi maahan ja levitti tyynesti auki nenäliinan, jonka kulmat oli vedetty solmuun; hän antoi sen liehua tuulessa, sillaikaa kun aina varovainen d'Artagnan istui yhä satulassa, puolittain kumartuneena hevosensa yli, toinen käsi pistoolikoteloon ojennettuna.
Epätietoisena siitä, olivatko ratsumiehet hänen odottamansa, oli Groslow kyyristynyt vanhan kanuunan taakse, jollaisia oli aseteltu satamaan pystyyn touvien kiinnityspatsaiksi; sovitun merkin nähdessään hän suoristausi täyteen mittaansa ja astui aatelismiesten luo. Hän oli niin hyvin kääriytynyt kaapuunsa, että hänen kasvojaan oli mahdoton nähdä. Sitäpaitsi oli yö niin pimeä, että se varokeino oli melkein tarpeetonkin.
Hämyssäkin havaitsi sentään Atoksen terävä silmä, että tulija ei ollut Roger.
"Mitä tahdotte?" hän kysyi Groslowilta, astuen askeleen taaksepäin.
"Tahdon sanoa teille, mylord", vastasi Groslow koettaen matkia irlantilaista murretta, "että te tavoitatte laivuri Rogeria, mutta se on turha vaiva."
"Kuinka niin?" kysyi Atos.
"Syystä että hän aamulla putosi saalingista ja taittoi säärensä. Mutta minä olen hänen serkkunsa; hän ilmoitti minulle pulansa ja pyysi minua puolestaan ilmoittautumaan niille herrasmiehille, jotka näyttäisivät minulle kaikista kulmistaan solmittua nenäliinaa; sellaisen näen nyt teidän kädessänne, ja samanlainen on minulla taskussani. Minun piti sitten viedä ne herrat, minne he halusivat."
Ja Groslow veti taskustaan nenäliinan, jota oli jo näyttänyt Mordauntille.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Atos.
"Ei, mylord, sillä seitsemänkymmentaviisi puntaa on lisäksi luvassa, jos toimitan teidät turvallisina maihin Boulognessa tai missä tahansa muussa paikassa Ranskan rannikolla, määräyksenne mukaan."