"Siinäpä se!" huudahti d'Artagnan.
"Ratsasta siis noutamaan ystävämme, d'Artagnan, ja pidä kiirettä; kello on jo yksitoista, ja meidän ei sovi siekailla hetkeäkään."
D'Artagnan karautti takaisin kahden ratsumiehen luo, jotka olivat pistooli kädessä asettuneet ratsuvahdeiksi kaupungin ulkoreunaan keskelle tietä ja kääntyneinä jonkunlaiseen vaunuvajaan päin, missä kolme muuta ratsastajaa näkyi niinikään odottelevan väijyksissä.
Keskitielle jääneet tähystäjät olivat Portos ja Aramis.
Vaunuvajan seinustalla olivat vaanimassa Mousqueton, Blaisois ja Grimaud; mutta viimeksimainittu esiintyi lähemmältä katsoen kaksinkertaisena, sillä hevosen lautasilla istui hänen takanaan Parry, jonka piti viedä takaisin Lontooseen aatelismiesten ja palvelijain ratsut, ne kun oli myyty majatalon isännälle heidän velkojensa maksamiseksi. Tämän kaupan johdosta ystävykset saivat vielä matkakassankin, joka ei tosin ollut suuri, mutta riitti kuitenkin viivytysten ja muiden sattumien varalle.
D'Artagnan ilmoitti Portokselle ja Aramiille tien olevan selvänä, ja nämä viittasivat lakeijoillensa laskeutumaan ratsailta ja irroittamaan satuloista matkareput.
Parry ei kaipuutta eronnut ystävistään; häntä oli kehoitettu tulemaan mukana Ranskaan, mutta siitä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt.
"Sehän on luonnollista", huomautti Mousqueton; "hänellä on mielessään jotakin Groslowin varalle."
Kapteeni Groslowin muistettaneen olleen se mies, joka oli ollut musertamaisillaan häneltä pään.
Pikku ryhmä yhtyi pian Atokseen. Mutta d'Artagnan oli jo saanut takaisin luontaisen epäluuloisuutensa; hänestä tuntui laituri liian autiolta, yö liian pimeältä, laivuri liian mukautuvalta.