Kääsit olivat jo saapuneet lähelle Palais-Royalia ja juuri kiitäneet ohi Coq-Saint-Honorén kadun, jonka suulla kaunein luminen kartiopatsas vielä jokseenkin ylpeästi piti pystyssä suojasään supistamaa huippuaan, joka oli kuin karamelli, kun lapsi on imemällä sitä suipentanut.
Patsaassa oli ylimpänä koristeena tuuhea, tosin jo hieman haalistunut nauhatöyhtö, ja siihen oli kiinnitetty kahden lyhdyn välissä kieppuva taulu, johon tämän kaupunginkorttelin julkinen kirjuri oli pelkillä "suurilla" kirjaimilla piirtänyt seuraavat neljä säettä:
Kuningatar niin viehkeän ylväs kuninkaan lempeän vierell' on; ei häivy kuin tää hetken pylväs sun kansasi rakkaus rajaton.
Tällä kohtaa Bélus tapasi ensimmäisen vakavan esteen. Muistopatsasta ruvettiin juuri valaisemaan ilotulituksella, ja sen ympärille oli kasaantunut paljon uteliaita, joiden tiheän joukon lävitse ei voinut ravata. Täytyi siis antaa hevosen kulkea käyden.
Mutta Béluksen oli nähty tulevan salamannopeasti ja kuultu ne huudot, jotka sitä saattoivat, ja vaikka sen juoksu oli esteen sattuessa jyrkästi pysäytetty, tuntui kääsien näkeminen tekevän kansanjoukkoon mitä pahimman vaikutuksen. Kuitenkin ihmiset vielä jakaantuivat kahtaalle.
Mutta jääpatsaan jälkeen ilmestyi kansankokous toisesta syystä.
Palais-Royalin ristikkoportit olivat auki, ja pihalla oli suunnattomien rovioiden ääressä lämmittelemässä kokonainen armeija kerjäläisiä, joille Orleansin herttuan lakeijat jakelivat keittoa savimaljoissa.
Mutta vaikka lämmitteleviä ja syöjiä olikin paljon, oli kuitenkin enemmän niitä, jotka katselivat heidän syömistään ja lämmittelemistään. Pariisissa onkin tapana, että mitä tahansa joku tekee, aina hän saa katselijoita.
Voitettuaan ensi esteen, oli kääsien siis pakko pysähtyä toisen eteen, niinkuin laivan käy karien keskellä.
Nyt ne huudot, jotka tähän asti olivat vain epäselvänä meluna tulleet molempien naisten korviin, kuuluivat selvästi räyhääjien joukosta.