"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna. Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"
Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi tukehtumaisillaan.
Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.
Miks tyhjä se vain, ois häivä, miks uskoa en sitä voi, kun väistynyt pois oli päivä ja meille yö sitä soi? Yö pehmeimmäks teräkseksi minut muutti, ja teissä se kai magneettisen voiman keksi, mi mun heti luokseen sai!
"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.
"Tunnen sen", sanoi vanhempi.
"Se on…"
"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."
Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:
"Laurent!"