"Eikö sekään, joka avaa oven?" kysyi kuningatar.
"Ei sekään."
"Mahdotonta."
"Koetetaan", sanoi Artoisin kreivi nauraen. Ja hän ojensi kätensä ulko-ovea kohti. Kuningatar pidätti hänen kättään.
"Pyydän teiltä, lanko, varokaa!"
Prinssi painoi toisella kädellään erästä veistokuvilla koristettua ovilevyä, ja kohta aukeni ovi. Kuningatar hätkähti kuin pelästyneenä.
"Astukaa sisään, käly, sitä pyydän hartaasti", sanoi prinssi. "Näettehän, ettei ainakaan vielä täällä ole ketään."
Kuningatar silmäili neiti de Taverneytä kuin uhkarohkean teon päättänyt ja astui sitten kynnyksen poikki niin viehättävin elein kuin vain nainen osaa, mielessä ajatus: Herran nimessä!
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ääneti. Hän oli nyt eteisessä, jonka aluskerros oli marmoria. Eteinen oli vain keskisuuruinen, mutta erinomaisen aistikas. Lattia oli mosaikkia, esittäen kukkavihkoja, ja marmorisilla kuvapöydillä sirottelivat sadat matalat ja tuuheat ruusut japanilaisista ruukuista hyvänhajuisia lehtiään yltympäri, mikä tähän vuodenaikaan oli niin harvinaista. Suloinen lämpö ja vielä suloisempi tuoksu valtasivat tulijain mielet niin, että molemmat naiset unohtivat osan pelkoaan, vieläpä osan epäilyksiään.
"Hyvä on, että päästiin edes katon alle", sanoi kuningatar, "vieläpä oikein mukavan katon alle, se täytyy myöntää. Mutta eikö teidän, lanko, jo sopisi ajatella erästä asiaa?"