Kuningattaren makuukamari oli pimeä kuin keskiyöllä. Tiukasti suljetut akkunaluukut, verhot ja uutimet pitivät yllä mitä sakeinta pimeyttä. Huoneen etäisimmässä nurkassa paloi pienellä pöydällä yölamppu, joka ei vähääkään valaissut kuningattaren makuukomeroa, ja suunnattoman isot, valkoiset silkkiuutimet, joihin oli kirjailtu kultaliljoja, riippuivat aaltoilevin poimuin vuoteen yläpuolella.
Kuningas astui kiireisin askelin vuoteen ääreen. "Kah, rouva de Misery, kuinka te meluatte!" huudahti kuningatar. "Nyt olette minut herättänyt." Kuningas jäi hämmästyneenä seisomaan. "Ei se ole rouva de Misery", mutisi hän.
"Vai te se olette, sire!" lisäsi Marie-Antoinette nousten istualle.
"Hyvää huomenta, madame", äännähti kuningas happamenmakealla äänellä.
"Mikä hyvä tuuli teidät nyt tuo tänne, sire?" kysyi kuningatar. "Rouva de Misery, avatkaa akkunat!"
Sisään astuivat kamarirouvat ja kuningattaren säätämän tavan mukaan avasivat kohta ovet ja akkunat laskeakseen huoneeseen raitista ilmaa, jota Marie-Antoinette hengitti ihastunein mielin.
"Teillä on sikeä uni, madame", sanoi kuningas istuen vuoteen viereen, ensin tutkivasti silmäiltyään pitkin huonetta.
"Minä luin myöhään illalla, ja ellei teidän majesteettinne olisi minua herättänyt, nukkuisin vieläkin."
"Mistä johtuu, madame, ettette ottanut eilen vastaan?"
"Ketä? Veljeänne, Provencen kreiviä?" kysyi vuorostaan kuningatar säilyttäen malttinsa, joka torjui kuninkaan epäluulot.