Juuri silloin astuikin huoneeseen Andrée taluttaen kaunista tummanverevää aatelismiestä, jonka ruskeissa silmissä selvästi ilmeni jaloutta ja surumielisyyttä: siinä oli reipas sotilas, näöltä älykäs, ryhdiltä vakava, jollaisia saadaan nähdä Cuyperin tai Gainsboroughin maalaamissa viehättävissä perhekuvissa.
Filip de Taverneyn yllä oli tummanharmaa, hopealla hienosti kirjailtu puku, mutta tämä harmaus näytti mustalta ja hopea raudalta; valkea kaulaliina ja himmeänvaalea röyhys erosivat jyrkästi tummien liivien väristä, ja puuteroitu tukka lisäsi ihon ja piirteiden miehekästä tarmokkuutta.
Filip astui esille, toinen käsi sisarensa kädessä, toinen kiertyneenä hattunsa ympärille.
"Teidän majesteettinne", sanoi Andrée kumartaen kunnioittavasti, "tässä on veljeni."
Filip kumarsi juhlallisesti ja hitaasti. Hänen jälleen kohottaessaan päätänsä ei kuningatar vielä ollut kääntänyt silmiään kuvastimesta. Totta on, että hän kuvastimessa näki yhtä hyvin, kuin jos olisi katsonut herra de Taverneytä kasvoihin.
"Hyvää päivää, herra de Taverney!" sanoi kuningatar ja kääntyi.
Hänen kauneudessaan oli kuninkaallista loistoa, joka hänen valtaistuimensa ympärillä hämmensi yhteen kuninkuuden ystävät ja naisen ihailijat, hänessä oli kauneuden valtaa, ja suotakoon meidän kääntää nämä sanat toisin päin, hänessä oli myös vallan kauneutta. Nähdessään hänen hymyilevän, tuntiessaan olevansa tämän kirkkaan, ylvään ja samalla lempeän silmäyksen katseltavana Filip kalpeni, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä mielenliikutusta.
"Herra de Taverney", jatkoi kuningatar, "teidän ensi vieraskäyntinne näkyy tulleen meidän osaksemme. Kiitos!"
"Teidän majesteettinne suvaitsee unohtaa, että päinvastoin minun on kiittäminen teidän majesteettianne", vastasi Filip.
"Kuinka monta vuotta, kuinka pitkä aika on siitä kulunut, kun viimeksi toisemme näimme!" sanoi kuningatar. "Elämän kaunein aika, valitettavasti!"