"Kelpaapa teidän laskea meistä leikkiä, herra amerikalainen", sanoi kuningatar, "te kun olette samoillut suunnattomia järviä, joilla kuljetaan useampia penikulmia kuin täällä askelia."
"Madame", vastasi Filip, "täällä teidän majesteettianne huvittaa pakkanen ja tie: siellä se vie hengen."
"Kah, tuossa on suklaatini; Andrée, ottakaa tekin kuppi."
Andrée punastui ilosta ja kumarsi.
"Näette, herra de Taverney, minä olen aina sama, hovisääntö on minulle kauhistus kuten ennenkin. Muistatteko entisaikaa, herra Filip, vai oletteko muuttunut?"
Nämä sanat koskivat nuorta miestä sydämeen; naisen kaipaus on usein tikarinisku asianomaiselle.
"Ei, madame", vastasi hän jyrkästi, "en minä ole muuttunut ainakaan sydämeltäni."
"Jos siis sydän on pysynyt samana", sanoi kuningatar hilpeästi, "ja kun se oli hyvä, niin kiitämme teitä siitä omalla tavallamme: kuppi lisää herra de Taverneytä varten, rouva Misery!"
"Oi, madame", huudahti Filip aivan hämillään, "teidän majesteettinne ei huomaa, että se on liikaa kunniaa minunlaiselleni mitättömälle sotilaalle!"
"Vanhalle ystävälle", korjasi kuningatar, "siinä kaikki. Tänään saan taas hengähtää nuoruuden tuoksua; tämä päivä tapaa minut onnellisena, vapaana, ylpeänä, huimana! Tänään muistuvat mieleeni ensi kävelyni rakkaassa Trianonissani ja ne kujeilut, joita meillä siellä oli, Andréella ja minulla; ruusut, mansikat, rautayrtit, linnut, joita koetin tuntea kukkapenkereillä, kaikki, nekin kelpo puutarhurit, joiden herttaiset kasvot aina merkitsivät minulle uutta kukkaa, makeaa hedelmää; ja herra de Jussieu, ja omituinen Rousseau, joka lepää jo haudassa… Tämä päivä… sanon teille, että tämä päivä… tekee minut vallattomaksi! Mutta mikä teidän on, Andrée, kun olette noin punainen, ja teidän, herra Filip, kun kalpenette?"