Filip punastui; kenties hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt jo ennakolta täyttää hallitsijattarensa toivomus. Hän lähti siis etsimään perin onnellista upseeria, jota hän ei ollutkaan näkyvistään päästänyt esittelystä saakka. Etsintä oli siis hyvin helppo. Kohta astuikin esille herra de Charny kuningattaren molempien lähettien välissä. Hoviseura leveni, suoden hänelle tilaa, ja nyt kuningatar sai häntä katsella tarkkaavammin kuin edellisenä iltana.
Hän oli nuori, seitsemän- tai kahdeksankolmatta ikäinen mies, suora ja solakka vartaloltaan, leveäharteinen, moitteettoman ryhdikäs. Hänen älykkäisiin ja samalla lempeisiin kasvoihinsa tuli erityisen tarmon piirre joka kerta, kun hän laajensi suuria, sinisiä, syväkatseisia silmiään.
Merkillistä kyllä, vaikka hän oli äsken palannut sotaretkeltä Intiasta, oli hän yhtä vaaleaihoinen kuin Filip oli tumma; hänen jäntevää, siropiirteistä kaulaansa reunusti kaulaliina, jonka valkeus ei ollut niin helakka kuin ihon.
Lähestyessään ryhmää, jonka keskessä oli kuningatar, hän ei vielä ollut mitenkään ilmaissut tuntevansa neiti de Taverneytä tai kuningatarta. Upseerien ympäröimänä, jotka häneltä kyselivät ja joille hän kohteliaasti vastaili, hän näytti unohtaneen kuninkaan, joka oli häntä äsken puhutellut, samoin kuin kuningattaren, joka oli häntä katsellut. Tämä säädyllisyys, tämä pidättyväisyys oli omansa kiinnittämään häneen vielä enemmän kuningattaren huomiota, tämä kun oli niin arkatuntoinen kaikessa, mikä koski hyvää käytöstä.
Herra de Charnyn ansio ei ollut vain siinä, että hän oli muilta salannut hämmästyksensä tavatessaan eilisiltaisen tuntemattoman naisen, jota oli ajurinvaunuissa saattanut, vaan ritarillisuuden huippuna oli, jos mahdollista, jättää tämä nainen siihen luuloon, että hän yhä oli tuntematon.
Charnyn katse, joka yhä pysyi luonnollisena ja ilmaisi hienotunteista arkuutta, ei siis kohonnut, ennenkuin kuningatar häntä puhutteli.
"Herra de Charny", lausui kuningatar, "nämä naiset haluavat, ja heidän halunsa onkin luonnollinen, koska minä itsekin haluan samaa, kuulla seikkaperäisen kertomuksen siitä, mitä laivallanne tapahtui. Olkaa siis niin hyvä ja kertokaa."
"Madame", vastasi nuori merisotilas toisten ollessa ihan ääneti, "saan teidän majesteetiltanne anoa, en kainouden, vaan kohtuuden vuoksi, että minut vapautetaan sitä kertomasta. Sillä sen, mitä tein Sévèren luutnanttina, aikoi kymmenen toveriani tehdä samalla hetkellä; minä toimitin sen ensiksi, siinä koko ansioni. Mahdottomalta tuntuu antaa tapaukselle niin suurta arvoa, että se sopisi kerrottavaksi teidän majesteetillenne, ja teidän suuri sydämenne, varsinkin kuninkaallinen sydämenne, on sen käsittävä."
"Sévèren entinen päällikkö on kelpo upseeri, mutta menetti sinä päivänä malttinsa. Olette varmaankin kuullut, madame, rohkeimpienkin sanovan, ettei voi olla joka päivä urhoollinen. Hän tarvitsi kymmenen minuuttia tointuakseen; meidän päätöksemme, ettemme antaudu, toimitti hänelle tämän lykkäyksen, ja hän sai taas rohkeutensa. Siitä hetkestä hän oli meistä urhoollisimpia. Juuri senvuoksi pyydän, ettei teidän majesteettinne liioittelisi tuon tekoni ansiota; se olisi lisäaineena musertamaan tätä upseeri-parkaa, joka yhtämittaa katuu hetkellistä unohdustaan."
"Hyvä! hyvä!" sanoi kuningatar liikutettuna ja riemusta säteillen, kuullessaan suosionmutinaa, jota nuoren upseerin ylevät sanat olivat hänen ympärillään herättäneet. "Hyvin puhuttu, herra de Charny! Te olette kunnon mies, ja sellaiseksi teidät jo ennestäänkin tunnen."