"Kleopatra oli siis…"
"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät, kreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame, juuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on timanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja sitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan."
"Peukalossaan." huudahti rouva Dubarry.
"Niin; sellainen oli tapa Egyptissä, ja kuten näette, mahtuu se tuskin pikkusormeeni."
Hän hellitti sormuksen ja kurotti sen rouva Dubarrylle.
Siinä oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja kirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla kolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.
Timantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin Cagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.
"Ah, näen kyllä hyvin", sanoi hän, "että olette epäuskoisia: samaa onnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni ajan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä jättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut minua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle. Troijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta huomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa."
"Onpa tämä ihmeellistä", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan kikahtuakseen. "En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka olisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te."
"Vakuutan teille", sanoi Cagliostro kumartaen, "että Jonatan oli paljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi olinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa."