Juuri tällöin tarttui kukin potilas sormin rautapuikkoon, jollaisia oli ammeen kanteen kiinnitetty, ja kosketti sillä rintaansa, sydäntään tai päätään, missä kulloinkin tauti sijaitsi. Kuviteltakoon sitä autuutta, joka nyt kaikkien kasvoille tuli kärsimyksen ja tuskan sijalle; ajateltakoon näiden kiehtovien nautintojen itsekästä tainnostilaa, äänettömyyttä, joka vain huokausten keskeyttämänä painosti kaikkia läsnäolevia, ja silloin on saatu mahdollisimman täsmällinen käsitys kohtauksesta, jonka pääpiirteitä olemme nyt kuvanneet kaksi kolmannesta vuosisataa sen jälkeen, kun se sattui.
Mutta nyt muutama sana erikseen esiintyjistä.
Heidät voi ensiksikin jakaa kahteen luokkaan: toiset, nimittäin sairaat, eivät välittäneet niinsanotusta ihmisten kunnioituksesta, jollaista rajaa keskisääty pitää suuressa arvossa, mutta jonka poikki ylhäinen tai alhainen perin usein astuu; nämä, sanokaamme kohtauksen todelliset näyttelijät, olivat tulleet tänne vain parantuakseen ja tahtoivat kaikin mokomin saavuttaa päämääränsä. Toiset taas, epäilijät tai pelkästään uteliaat, joissa ei ollut mitään kipua, olivat tunkeutuneet Mesmerin taloon kuin teatteriin joko tullakseen tietämään, miltä tuntui olla lumotun soikon vaikutuspiirissä, taikka vain tutkiakseen tätä uutta fyysillistä järjestelmää ja katsellakseen potilaita ja niitä, jotka olematta sairaita ottivat lääkitykseen osaa.
Edellisten joukossa, jotka olivat Mesmerin tulisia kannattajia ja ehkä kiitollisuudestakin sidottuja hänen oppiinsa, huomattiin kaunisvartaloinen, nuorekas, siropiirteinen nainen, puvultaan hieman eriskummainen, joka fluidumin tehotessa ja sovittaen rautapuikolla mitä vahvimpia annoksia päähänsä ja sydänalaan alkoi pyöritellä kauniita silmiään raukein ilmein, kätten vavahdellessa ensimmäisistä hermokutituksista, jotka merkitsevät magneettisen fluidumin valtoihin joutumista.
Kun hänen päänsä nojasi taaksepäin nojatuolin selkämykseen, saattoivat läsnäolijat vapaasti katsella kalpeata otsaa, suonen vetoisia huulia ja kaunista kaulaa, jota vuoroin punasi ja valkaisi veren kiivaampi vuoksi ja luode. Katselijoista, joista moni ihmetellen tuijotti tähän nuoreen naiseen, painoi, pari, kolme päänsä yhteen ja kuiskasi toisilleen varmaankin perin merkillisen havainnon, josta näiden uteliasten huomio yhä yltyi.
Uteliasten joukossa oli myös rouva de la Motte, joka ei pelännyt tai ei välittänyt, että joku hänet tuntisi, vaan piteli kädessään silkkinaamiota, joka hänellä oli ollut kasvoilla astuessaan kansanjoukon lävitse.
Muuten hän oli asettunut semmoiselle kohdalle, että tuskin kukaan häntä näki. Hän pysytteli likellä ovea, selkä nojaten seinäpilaria vasten, poimuverhojen suojassa, ja sieltä hän näki kaikki olematta itse näkyvissä. Mutta kaikesta näkemästään hän kiinnitti enimmin huomiota juuri tuon nuoren, fluidumista sähköttyneen naisen piirteisiin.
Nämä kasvot olivatkin häntä niin hämmästyttäneet, että hän oli jo monta minuuttia seissyt liikahtamatta, hänet kun siihen kiinnitti ehdoton halu nähdä ja tietää.
"Oi", mutisi hän kääntämättä silmiään kauniista potilaasta, "ihan varmaan hän on se hyväntekeväinen nainen, joka äsken kävi illalla luonani, ja juuri hän on jollakin merkillisellä tavalla syypää siihen harrastukseen, jota kardinaali minulle osoittaa." Ja aivan varmana siitä, ettei ollut erehdystä, ja että sattuma toimitti hänelle sen, mitä etsiskely ei voinut, astui hän likemmäksi. Mutta juuri silloin tuo kouristuksissa oleva nainen sulki silmänsä, kuristi suutaan ja hapuili ilmassa molemmin käsin, jotka eivät näyttäneetkään olevan samoja hienoja, hoikkia, vahanvalkeita kuin ne, joita rouva de la Motte oli ihaillut joku päivä sitten.
Sähkötys oli nyt saanut valtaansa useimmat potilaat, joiden aivoja oli kyllästetty sävelillä ja tuoksuilla. Hermokiihoitus oli ylimmillään. Pian alkoivat herrat ja naiset, äskenmainitun sairaan esimerkkiä seuraten, päästää huokauksia, mutinaa, huutoja, tempoilla jäseniään ja siten ilmeisesti ja ehdottomasti joutua siihen tilaan, jota mestari nimitti hurmioksi.