"Hyvä, ja käskekää hänen pitää nokkaansa pystyssä, kunnes siihen tipahtaa kirjelippu."
"Kyllä, kyllä. Hyvästi!"
Tuntematon harppasi rappusia ylös. Siellä oli pimeä, ja Oliva huuteli Beausirelle kovalla äänellä, siten estäen kuulumasta uuden liittolaisensa askelia.
"Etkö jo tule sieltä, vimmattu?" kirkui hän Beausirelle, joka portaita myöten noustessaan vakavasti mietiskeli toisen kotiin niin hävyttömästi tunkeutuneen kuokkavieraan ruumiillista ja siveellistä etevämmyyttä.
Lopuksi hän ehti siihen kerrokseen, jossa Oliva odotti. Miekka oli tupessa, eikä keskustelusta tullut mitään. Oliva tarttui häntä hartioihin, sysäsi hänet eteiseen ja väänsi lukkoa kahteen kertaan kiinni, niinkuin oli luvannut.
Mennessään sivutse saattoi vieras kuulla taistelun alkaneen, ja siinä voitiin erottaa kajahtelevan soinnun nojalla, kuten orkesterissa, vaskisoittimet, ne erityiset lajit iskuja, joita arkipäiväisesti ja leikkiä laskien nimitetään korvapuusteiksi. Näihin liittyi huutoja ja haukkumista. Beausiren ääni riehui, Olivan kiehui. Suotakoon anteeksi tämä huono sanaleikki, mutta se on hyvä kuvaamaan asian laitaa.
"Todellakaan", sanoi tuntematon itsekseen, mennessään pois, "ei olisi uskonut, että tuo nainen, joka äsken niin säikähtyi rakastajansa tulosta, pystyy noin riivatusti puolustautumaan."
Mutta tuntematon ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan, kuinka kahakka päättyisi.
"Se alkoi niin rajusti", tuumi hän, "että ratkaisun täytyy tulla pian."
Hän kääntyi nyt pienen Anjou-Dauphine kadun kulmasta, ja siellä hän tapasi odottelevat vaununsa, jotka olivat tälle ahtaalle kadulle menneet takaperin kuin vajaan.