Kaikki nämä antiikkiset, muotinaisten halveksimat kalleudet, mestarillisesti veistetyt mustapuiset huonekalut; kynttiläkruunut kristalliköynnöksineen, joiden kullatut haarat ulottivat ruusunväristen vahakynttiläin keskeltä heleitä liljoja; vanhanaikuiset seinäkellot, hienoa koho- ja emaljityötä; kiinalaisilla kuvioilla somistetut tulenvarjostimet; suunnattoman isot japanilaiset ruukut täynnä harvinaisia kukkia; ovien yläosat, joissa oli Boucherin tai Watteaun maalauksia harmaavärisinä tai väritettyinä — kaikki tämä herätti uudessa omistajassa kuvaamatonta huimausta.
Tuossa seisoi uunin reunustalla kaksi kullattua merenhaltiaa kantaen korallikimppuja, joiden haaroissa riippui kuin rypäleinä senaikuisia moninaisia jalokiviteoksia. Edempänä, kullatulla peilipöydällä, jonka levy oli valkoista marmoria, kannatti tavattoman iso, vaaleanvihreä norsu, korvissa safiirirenkaat, monilla hajuainepulloilla täytettyä tornia.
Ruusupuisilla hyllyillä, joiden kulmissa oli kullattuja lehtikoristeita, loisti kultareunaisia, kuvitettuja naistenkirjoja.
Täydellinen, hieno gobeliinikalusto, kärsivällisyyden mestariteos, joka oli itse tehtaallekin maksanut sata tuhatta livreä, oli sijoitettu harmaan- ja kullanväriseen pieneen salonkiin, jossa jokainen ovenpohja oli Vernerin tai Greuzen maalaama pitkulainen taulu. Työhuoneessa oli Chardinin parhaita muotokuvia ja Clodionin hienoimpia teoksia poltetusta savesta.
Kaikki todisti, ei rikkaan nousukkaan hätäilyä tyydyttääkseen omaa tai rakastajattarensa mielikuvitusta, vaan pitkällistä, kärsivällistä vaivannäköä, jollaisen ottavat suorittaakseen ikivanhan rikkauden omistajat kasatessaan isäinsä aarteiden lisäksi aarteita lapsilleen.
Ensin Jeanne tarkasteli kokonaisuutta ja laski huoneiden lukumäärän; sitten hän otti selkoa yksityiskohdista. Mutta kun domino vaivasi häntä ja kureliivi puristi, astui hän makuuhuoneeseensa, riisuutui kiireesti ja otti ylleen vanulla sisustetun silkkisen aamunutun. Väristen, puolialasti silkissä, joka hyväili hänen poveaan ja vartaloaan, hienot, jäntevät jalat lyhyen hameen poimuissa, hän nousi rohkeasti portaita ylös pitäen valoa kädessään.
Tottuneena yksinäisyyteen, varmana siitä, ettei enää tarvinnut pelätä palvelijankaan katsetta, hän riensi huoneesta toiseen, antaen ovista tulevan viiman leyhytellä nuttuaan, jota piti tavan takaa uudestaan kääriä sirojen polvien suojaksi.
Ja kun hän erästä kaappia avatakseen kohotti käsivarttaan, kun väistyvä vaate salli nähdä hartian valkoista pyöreyttä, jota kultasi sentapainen punertava valonheijastus kuin Rubensin maalauksissa, lienevät näkymättömät henget, piillessään seinäverhojen tai maalattujen ovenpohjien takana, riemuinneet saatuaan valtaansa tämän viehättävän emännän, joka luuli heitä vallitsevansa.
Lopulta kun oli kaikkialla käyty, kun kynttilät olivat kolmeksi neljäsosaksi palaneet, meni hän väsyneenä, läähättäen takaisin makuukamariinsa, jonka seinäverhot olivat sinistä satiinia, täynnä hienosti ommeltuja eriskummaisia kukkia. Hän oli nähnyt ja laskenut kaikki, hyväillyt kaikkea katsomalla ja koskemalla; nyt ei ollut enää muuta ihailtavaa kuin oma itsensä.
Hän laski kynttilänjalan Sèvres-porsliiniselle pikkupöydälle, jonka laita oli kullattu, ja samassa hänen katseensa osui marmoriseen Endymioniin, Bonchardonin luomaan hienoon ja hekumalliseen veistokuvaan, joka lemmenhurmauksessa lepäsi pitkällään punaisenruskealla porfyyrialustalla.