— Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen ihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne sotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen häviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai jättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen toimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen käyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta johtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni ei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä maailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka aina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta tietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita on ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt siksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla näen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei minua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä, sillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin erottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään taitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta alkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka, joka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt liiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä tai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen tuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden kuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi ennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei miljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän jättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.
— Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä todistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä ei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä, esimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden kesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi minut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani nälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä hetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota on hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä. Kummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin tieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta hengen.
Molemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.
"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä sitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut, mitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin tuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa rakkaan tieteenne nimessä?"
"Totta vie", vastasi herra de Launay nauraen ja punastuen, "myönnän teidän olevan oikeassa, herra kreivi; se oli hulluutta mutta se pisti päähäni juuri sillä hetkellä, kun minua syytitte."
"Ja minä", lausui Condorcet, "tahdon olla yhtä avomielinen kuin herra de Launay. Todellakin arvelin, että jos maistaisitte sormukseeni kätkettyä ainetta, ei kuolemattomuutenne olisi puolenkaan äyrin arvoinen."
Vieraspöydästä kajahti samassa hetkessä ihastuksen huudahdus. Nämä tunnustukset eivät tosin näyttäneet toteen kreivi de Cagliostron kuolemattomuutta, mutta hänen läpitunkeva älynsä kävi niistä ilmi.
"Siinä näette", sanoi Cagliostro tyynesti, "että arvasin oikein. Samoin on kaiken muunkin laita, mitä vastedes tapahtuu. Elämän tottumus ilmaisee minulle ensi silmäyksellä tapaamieni henkilöiden menneisyyden ja tulevaisuuden. Niin erehtymätön olen tässä kohden, että aavistukseni koskee eläimiäkin, vieläpä elotonta luontoa. Vaunuihin noustessani näen hevosten eleistä, että ne matkalla pillastuvat, tai ajajan ilmeestä, että hän kaataa minut kumoon tai törmää jotakin vasten. Laivaan astuessani arvaan, onko kapteeni taitamaton tai itsepäinen, eikä siis voi tai tahdo ohjata alustaan, niinkuin kulloinkin on tarpeen. Silloin kartan tuota ajajaa tai kapteenia; en nouse vaunuihin taikka laivaan. Sattumaa en kiellä, minä vain supistan sitä. Kun muu maailma jättää sille sata mahdollisuutta, riistän minä siltä yhdeksänkymmentä yhdeksän ja varon sadannetta. Tällainen etu minulla on siitä, että olen elänyt kolmetuhatta vuotta."
"Niin ollen", sanoi Lapeyrouse nauraen, toisten tuntiessa Cagliostron sanoista ihastusta tai pettymystä, "teidän, rakas profeetta, pitäisi seurata minua niihin laivoihin, joiden on määrä kuljettaa minua maapallon ympäri. Tekisitte minulle erinomaisen palveluksen."
Cagliostro ei vastannut mitään.