Herra de Taverney oli myös menetellyt samoin, sillä kun Ludvig XV oli valinnut Trianonit olinpaikakseen, oli parooninkin talo saanut Trianoninsa, hedelmäpuistonsa ja kukkatarhansa. Kun hänen majesteettinsa oli hankkinut itselleen lukkosepän verstaan ja sorvausvehkeet, oli myös Taverneyllä pajansa ja höylänlastunsa. Kun Marie-Antoinette sai kuntoon englantilaisia puutarhoja, keinotekoisia jokia, niittyjä ja alppimajoja, toimitti Taverneykin puutarhansa nurkkaan pienen Trianonin nukeille ja joen ankanpoikasille.
Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, imi hän sisäänsä auringon suloa ainoalla, suurelta vuosisadalta säilyneellä käytävällä, jonka lehmuksilla pitkät umput olivat niin punaisia kuin hehkutettu rautalanka. Hän kulki pienin askelin, kädet pistettyinä puuhkaan, ja joka viides minuutti läheni palvelijain työntämä nojatuoli tarjoamaan lepoa ponnistuksen jälkeen. Hän nautti tästä levosta ja tirkisteli aurinkoa kohti, kun rakennuksen puolelta tuli portinvartija juosten ja huusi:
"Herra ritari tulee."
"Poikani!" sanoi ukko ylpeästi riemuiten.
Sitten hän kääntyi, huomasi portinvartijan jäljessä Filipin ja sanoi:
"Rakas ritarini!"
Ja kädenliikkeellä hän antoi palvelijan mennä.
"Tervetuloa, Filip", jatkoi parooni, "tulet kuin kutsuttu, minulla on pää täynnä hauskoja tuumia. Mutta mikä sinua vaivaa… olethan nyrpeän näköinen."
"Minäkö? En, monsieur."
"Tiedät kai jo, mitä jutusta seurasi?"