"Pian, pian!" huusi hän, "satuloikaa hevonen ja joku rientäköön ottamaan selkoa, kuinka haavoittunut herra de Charny jaksaa; pitää kysyä hänen vointiaan ja mainita, että minä olen lähettänyt kysymään."
"Tuo petturi Filip", mutisi hän astuen huoneisiinsa, "eikö hän olekin sisarensa veli! Ja minä kun luulin hänen parantuneen! Voi, voi, ei minun perheessäni ole ollut useampia kuin yksi pää… ja se on minun."
XXXIV
PROVENCEN KREIVIN RUNO
Sillaikaa, kun nämä tapaukset sattuivat Pariisissa ja Versaillesissa, puuhasi kuningas tapansa mukaan rauhallisena, kun tiesi laivastonsa voitollisiksi ja talven voitetuksi, työhuoneessaan meri- ja maakarttojen keskellä suunnitellen pieniä koneellisia pohjapiirroksia ja aikoen merillä viitoittaa uusia reittejä Lapeyrousen laivoille.
Hiljainen koputus ovelle keskeytti hänen haaveilunsa, jota oli elähyttänyt äsken nautittu kelpo välipala, ja samalla kuului ääni kysyvän:
"Saanko tulla sisään, veljeni?"
"Provencen kreivi kiusakseni!" mutisi kuningas sysäten luotaan tähtitieteellisen teoksen, joka oli avoinna suurimpien kuvioiden kohdalta. "Astukaa sisään", sanoi hän ääneen. Silloin tuli huoneeseen lyhyt, tanakka, verevä, vilkaskatseinen mies, joka oli eleiltään veljeksi liian kursaileva, alamaiseksi liian tuttavallinen.
"Ette osannut minua odottaa?"
"Totta puhuen, en."