"Sanonpa vain, mitä ajattelen… Vai pitäisikö ajatella hiljaa?"
"Ei suinkaan."
"Sitäpaitsi ei se koske teitä, mitä sanoin. Onhan selvää, ettei teidän tee mieli tuhlata puoltatoista miljoonaa kuningattaren oikun vuoksi; se olisikin liian kallis hinta salkusta, jonka saatte ilmankin ja joka on teille annettava. Saatte siis pitää loruna sen, mitä sanoin. Minä olen kuin papukaija; minut on huikaistu auringolla, ja nyt hoen yhtä mittaa, että on lämmin. Ah, monseigneur, yhden päivän hovisuosio on kova koetus maalaisnaiselle! Ennenkuin niihin säteisiin vei suoraan katsoa, täytyy olla kotka, niinkuin te olette."
Kardinaali vaipui haaveisiin.
"Mutta kuulkaahan", sanoi Jeanne, "nyt te arvostelette minua niin pahasti, pidätte minua niin halpana ja mitättömänä, ettette suvaitse edes puhua minulle!"
"Johan nyt!"
"Kuningatarta olen arvostellut itseni mukaan."
"Kreivitär!"
"Kuinka muuten! Luulin hänen haluavan timantteja, koska hän huokasi niitä katsellessaan, niin minä luulin, koska hänen sijassaan olisin myös halunnut; suokaa anteeksi heikkouteni."
"Te olette ihailtava nainen; teissä on uskomattomalla tavalla yhdistettynä sydämen heikkoutta, kuten sanoitte, ja järjen voimaa. Muutamina hetkinä olette niin vähän nainen, että kauhistun; toisina taas niin ihastuttavan runsaasti, että kiitän siitä taivasta ja itseänne."