Sitten hän äkkiä huudahti suuttuneena:
"Mutta sanoinhan, että joku soittaa. Kuuletteko?"
Tällä kertaa olisi huonokuuloisinkin myöntänyt, että ulkoakuuluva pyyntö oli täysin ymmärrettävä; kiivaasta kiskomisesta soittokello ihan vavahteli sopessaan ja kilisi niin kauan, että kieli iski kellon kupuun ainakin tusinan kertaa.
Tällä välin ja vihdoinkin liikahtaneen eukon rientäessä eteiseen korjasi hänen emäntänsä vikkelästi kuin orava pöydältä kirjeet ja paperit, työnsi ne kaikki laatikkoon ja kiireesti silmäiltyään, oliko huoneessa kaikki kunnossa, istuutui sohvalle sovittaen asentonsa nöyräksi ja murheelliseksi, kuten ainakin kärsivä, mutta kohtaloonsa alistunut ihminen.
Mutta sanokaamme kohta, että vain jäsenet lepäsivät. Vilkas, levoton, valpas silmä tiedusteli kuvastimelta, jossa näkyi ulko-ovi, ja väijyvä korva valmistui käsittämään pienemmänkin äänen.
Kamarineitsyt avasi oven, ja eteisessä kuului mutistavan muutamia sanoja.
Sitten lausui raikas ja miellyttävä, samalla myös päättäväinen ääni nämä sanat:
"Täälläkö kreivitär de la Motte asuu?"
"Kreivitär de la Motte de Valois, niinkö?" toisti Clotilde honottaen.
"Niin, juuri sama. Sanokaapa, hyvä eukko, onko rouva de la Motte kotona?"