Rasian kannessa oli kirjaimista M ja T yhteen sovitettu nimimerkki laakerikruunun ympäröimänä.
Kun muotokuva muistutti äskeisen vieraan, rouva de la Motten hyväntekijättären kasvoja, oletti hän sitä hänen äitinsä tai isoäitinsä kuvaksi, ja myönnettävä on, että hän ensi kiireessä juoksi portaille kutsumaan vieraita takaisin. Mutta juuri silloin kuului portti sulkeutuvan.
Sitten hän riensi akkunan luo huutaakseen heille, koska oli liian myöhäistä heitä enää tavoittaa. Mutta Saint-Clauden kadun päässä, missä se päättyi Saint-Louisin katuun, hän saattoi vain nähdä keveiden kääsien ajavan poispäin.
Kun kreivittärellä ei enää ollut toivoa saada suosijoitaan kutsutuiksi takaisin, silmäili hän rasiaa uudestaan, päättäen toimittaa sen Versaillesiin. Sitten hän tarttui rahakääröön, joka oli laskettu lipastolle.
"Enpä erehtynyt", ajatteli hän; "siinä onkin vain viisikymmentä kolikkoa."
Ja auki reväisty käärepaperi vierähti lattialle.
"Kultarahoja! Kahden louisdorin rahoja!" huudahti kreivitär. "Viisikymmentä kappaletta! Kaksituhatta neljäsataa livreä!"
Hänen silmissään kuvastui mitä ahnein riemu, kun taas Clotilde, lumottuna nähdessään enemmän kultaa kuin oli ikinä ennen nähnyt, seisoi suu auki ja kädet ristissä.
"Sata louisdoria!" toisti rouva de la Motte. "Nuo naiset ovat siis kovin rikkaita! Kyllä minä saan heidät selville!"