Monsieur de Parisin, hänen poikansa ja hänen kahden apulaisensa läsnäolo antoi herra Guillotinin koneelle hirvittävän kaunopuheisuuden leiman, se kun todisti, että koe, jonka hän aikoi tehdä, oli saanut hallituksen hyväksymisen, ellei, juuri takuuta.
Tällä hetkellä monsieur de Paris näytti hyvin alakuloiselta. Jos kone, jonka koekäyntiä hänet oli kutsuttu katsomaan, hyväksyttäisiin, menettäisi hänen esiintymisensä kaiken maalauksellisuutensa. Teloittaja ei olisi enää joukon silmissä tuomioenkeli kädessä säkenöivä kalpa; pyöveli olisi vain jonkunlainen vanginvartija, joka nykäisee kuolemannuorasta.
Sillä taholla oli siis todellinen vastustuspuolue.
Koska sadetta yhä jatkui, heikompana kenties, mutta sitä tiheämpänä, alkoi tohtori Guillotin pelätä, että ruma sää voisi karkoittaa jonkun hänen katselijakunnastaan, ja kääntyi senvuoksi huomattavimman ryhmän puoleen, sen, johon kuuluivat Cagliostro, Gilbert, tohtori Louis ja arkkitehti Giraud, ja sanoi kuin teatterinjohtaja, joka tuntee yleisön käyvän kärsimättömäksi:
»Hyvät herrat, me odotamme enää vain yhtä henkilöä, tohtori Cabanisia.
Kun hän saapuu, voimme aloittaa.»
Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun pihalle ajoivat kolmannet vaunut, joista astui ulos muuan kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen mies, avo-otsainen, älykkään näköinen, vilkaskatseinen tutkijatyyppi.
Tämä tulija oli viimeinen kaivattu vieras, tohtori Cabanis.
Hän tervehti jokaista ystävällisesti, kuten sopiikin filosofilääkärin tehdä, meni tarjoamaan kättä Guillotinille, kun tämä korkealta tasokkeelta huudahti:
»Tulkaahan nyt, tohtori, tulkaa väleen, teitä vain on odoteltukin!»
Sitten tohtori Cabanis siirtyi Cagliostron ja Gilbertin seuraan.