»Kahdessakymmenessäyhdessä, sire», vastasi Isidor, »asuu muuan aatelismies, teidän majesteettinne ja meidän kaikkien harras ystävä, joka on valmis kuolemaan teidän kuten meidän kaikkien puolesta ja joka meitä muita toimekkaampana on laatinut erään suunnitelman».
»Minkä suunnitelman, herra parooni?» kysyi kuningas kohottaen päätänsä.
»Jos minä onnettomuudekseni pahoitan kuninkaan mieltä kertomalla hänen majesteetilleen mitä tiedän siitä suunnitelmasta, niin minä vaikenen heti.»
»Ei, ei, herra parooni», ehätti kuningatar sanomaan, »puhukaa vain. Liiankin monet laativat suunnitelmia meitä vastaan. Meidän täytyy toki oppia tuntemaan ne, jotka laativat suunnitelmia hyväksemme, jotta antaessamme anteeksi vihollisille osaisimme kiittää ystäviä. Herra parooni, kuka on se aatelismies?»
»Markiisi de Favras, madame.»
»Ah, hänet me tunnemmekin. Ja te luotatte hänen uhrautuvaan mieleensä, herra parooni?»
»Hänen uhrautuvaan mieleensä, kyllä, madame. Enkä minä ainoastaan luota, olen siitä varma.»
»Varokaa, herra parooni», virkkoi kuningas, »olette liian innostunut».
»Sydän arvostelee sydämen mukaan, sire. Minä vastaan markiisi de Favrasin alttiudesta. Hänen suunnitelmansa kelpoisuus ja sen mahdollisuus onnistua, ah, se on toinen juttu! Olen liian nuori ja koska kysymyksessä on kuninkaan ja kuningattaren pelastus, olen kyllin järkevä uskaltaakseni lausua siitä omaa käsitystäni.»
»Entä minkälainen on se suunnitelma?» sanoi kuningatar.