Pitou hymyili ja loi pälyilevän silmäyksen ympärilleen varmentuakseen, ettei lähettyvillä ollut uteliasta silmää eikä vaarallista korvaa, kohotti vasemmalla kädellä oikean käden hihan suuta ja näytti pariakymmentä teräslankapaulaa, jotka oli kiedottu kuin rannerenkaaksi hänen ranteensa ympäri.
»Tuossa näette syyn, isäntä Billot», vastasi hän.
»Ahaa», virkkoi ukko Billot, »sinä se siis oletkin tyhjentänyt riistasta Longprén ja Taille-Fontainen metsät, koska kerran liikuskelet niillä main?»
»Ei sentään, herra Billot», sanoi Pitou viattomasti, »mutta jo pitkät ajat ovat ne kaniini-lurjukset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ilmeisesti tunteneet paulani ja osaavat vältellä niitä. Olenkin nyt päättänyt mennä lausumaan pari sanaa ukko Lajeunessen kaniineille, jotka eivät ole juuri niin hävyttömiä ja ovat sitä paitsi herkullisempia, koska ne syövät kanervaa ja ajuruohoa.»
»Hitossa!» naurahti tilanhoitaja. »Enpä luullut sinua mokomaksi herkkusuuksi, mestari Pitou!»
»Oh, en minä omasta puolestani ole herkkujen ystävä», sanoi Pitou, »vaan neiti Catherinen takia. Koska hän on vastikään noussut sairasvuoteelta, tarvitsee hän hienoa lihaa…»
»Niinpä kyllä», keskeytti Billot, »olet oikeassa, sillä, kuten huomaat, ei hänellä ole vielä ruokahalua».
Ja hän osoitti sormellaan Catherinen valkoista lautasta. Tyttö oli maistanut pari lusikallista kaalikeittoa, muttei ollut kajonnutkaan häränlihaan eikä silavaan.
»Minun ei ole nälkä, isä», sanoi Catherine punastuen, kun häntä näin puhuteltiin, »sillä söin ison kupillisen maitoa ja leipää hiukkasta ennen kuin herra Pitou sivuutti ikkunani ja minä kutsuin hänet puheilleni».
»En minä tutkikaan syytä, miksi sinulla on tai ei ole ruokahalua», sanoi Billot, »minä vain totean, kuinka asianlaita on, siinä kaikki».