Kaikesta päättäen oli tänään ollut jäniksen päivä.
Vapaan kätensä hän kohotti eräänlaiselle karvalakille, jota hän piti alati päässänsä ja jossa ei enää ollut montakaan karvaa jäljellä, niin kulunut se oli jokapäiväisestä käytännöstä pensaikoissa, missä ukko Clouis liikkui piittaamatta okaista enempää kuin kolmivuotias villisikakaan.
»Herra Billot ja koko seura», sanoi hän, »minulla on kunnia tervehtiä teitä».
»Hyvää päivää, isä Clouis», vastasi Billot. »No te olette sananne mittainen mies, se on kiittäen mainittava.»
»Ei kestä, sovittu kun sovittu, herra Billot. Tapasitte minut aamulla ja puhelitte minulle tähän tapaan: 'Ukko Clouis, te olette tunnettu ampuja, hankkikaa minulle tusina kuulia, jotka sopivat minun pyssyyni, niin teette minulle kauniin palveluksen.' Siihen minä vastasin: 'Milloin tarvitsette ne, herra Billot?' Te sanoitte: 'Tänä iltana, ehdottomasti.' Silloin minä sanoin: 'Hyvä, te saatte ne.' Ja tässä ne ovat!»
»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Billot. »Istutte kai kanssamme pöytään?»
»Oh, olette kovin ystävällinen, herra Billot, mutta minä en kaipaa mitään.»
Ukko Clouis arveli kohteliaisuuden vaativan sanomaan istuinta hänelle tarjottaessa, ettei hän ollut väsyksissä, ja häntä päivällispöytään pyydettäessä, ettei hänen ollut nälkä.
Billot tunsi tämän seikan.
»Siitä huolimatta», kehoitti hän, »istukaa vain pöytään. On juotavaa ja syötävää. Ellette halua syödä, niin juokaa.»