»Onneksi,» sanoi aseseppä, »ehätin minä paikalle antamaan teille vastamyrkkyä».
»Niin onneksi», mutisi Gamain.
»Mutta koska yksi annos ei riitä parantamaan ihmistä sellaisesta myrkytyksestä», jatkoi tuntematon, »niin ottakaa tästä lisää».
Puolillaan olevaan vesilasiin hän tiputti viisi kuusi tippaa pullonestettä, joka oli vain tavallista ammoniakkia.
Sitten hän kohotti lasin Gamainin huulille.
»Haa!» äännähti mestari. »Se onkin juotava suun kautta, teenkin sen mieluummin niin kuin nenän kautta.»
Ja hän kulautti ahnaasti lasin sisällön kurkkuunsa.
Mutta tuskin hän oli nielaissut tämän vietävänmoisen nesteen, kun hän reväytti silmänsä apposen ammolleen ja huudahti kahden pärskähdyksen lomassa:
»Roisto, mitä olet antanut minulle? Huh — huh!»
»Hyvä ystävä», vastasi tuntematon, »olen antanut teille likööriä, joka ihan kunnolleen pelastaa henkenne».