Sellaisissa olosuhteissa avautuu luonnollisesti saaren asianajajille suuri vaikutusala. Mutta ei kukaan heistä ollut vuonna 1855, jolloin kertomuksemme alkaa, niin kysytty ja toimekas kuin notario Serlendis.
Hänen konttorinsa oli aina täynnä ihmisiä, ja kolme kirjuria ehti tuskin toimittaa kaikki tehtävät.
Serlendis oli jo vanhanpuoleinen mies. Hänen koukistunut vartalonsa, kalju päänsä, ryppyinen naamansa ja kavala hymy, joka alituiseen leikki hänen huulillaan, samoinkuin hänen lasimaiset, karsaat silmänsä viheriäin lasisilmäin takana, olisi antanut tarkkanäköiselle ihmistuntijalle paljon ajattelemista, mutta siitä huolimatta katsottiin hänen kansalaisten kesken yleensä olevan rehellinen mies, jonka luonteenominaisuuksia vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos ei korkeintaan jonkun verran lilan voimakasta taipumusta säästäväisyyteen.
Eräänä päivänä heinäkuussa, jokseenkin myöhään iltapäivällä istui arvoisa notario kirjoituspöytänsä ääressä hiukan keikkuvalla tuolilla. Vähääkään välittämättä lukuisista kävijöistä, jotka vaieten odottivat vuoroaan, kirjoitti hän edelleen, kun muuan nuori mies saapui ja vitkastelevin askelin lähestyi vanhaa oikeudenpalvelijaa.
Notario nosti kevyesti lasisilmiään ja vilkasi salaa vastatullutta. Sitten työnsi hän lasisilmät otsalle ja pisti kynän korvan taakse, sanoen:
"Ah, te, herra Melirytos! Tervetuloa! Miten voin palvella suosijaani, herra Metaksasta?"
"Herra Metaksas on yhä edelleen sairas", vastasi nuori mies; "mutta se ei olekaan hänen asioiltaan kun minä olen täällä; minä tahtoisin nimittäin pyytää teiltä persoonallista palvelusta."
Kuullessaan sanan "palvelusta" laski ukko konemaisesti lasisilmänsä, jotteivät hänen silmänsä ilmaisisi, mistä hänen kielensä varovasti tahtoi vaieta.
"Hyvä, hyvä; teidän tarvitsee vain käskeä."
"Minä tulen ehkä näinä päivinä tarvitsemaan noin kymmenentuhatta drakmaa ja tahtoisin tietää, voitteko hankkia ne minulle", sanoi nuori mies.