JOHDANTO.

Tavallista on, että ne, jotka kirjoittavat astrologiasta alottavat pitkäveteisesti selittämällä aineen erinomaista ijänikuisuutta, siirtyvät sitten sen historian enemmän tai vähemmän yksityiskohtaiseen yleiskatsaukseen, joutuakseen korkeimmilleen luettelemalla joukon kunnioitettujen ja etevien henkilöiden kuuluisia nimiä, joiden henkilöiden arvellaan ainetta tutkineen ja uskoneen sen perustotuuksiin ja käytölliseen sovelluttamiseen.

Tämän tekijä ei ole aikonut kirjoittaa mitään sen kaltaista. Sillä ensiksikin tuntee hän historiaa aivan vähän (ja vielä vähemmän sitä kunnioittaa), ja toiseksi luulee hän, että lukija hänen laillaan välittää sangen vähän, uskoiko muinainen maailma astrologiaan vai ei ja pitikö se sitä todistettuna tosiseikkana, jos se ei ole tosi ja todistettavissa tänä päivänä.

Kuitenkin saattaa olla paikallaan, että johdantona ja ollaksemme puolueettomia alotamme tavanmukaisella käsityksellä; ja tätä tarkoitusta varten tahdon viitata Chambers'in Encyclopediaan, koska siinä oleva astrologialle omistettu kirjoitus on samalla kertaa tarkempi ja vähemmän halveksivasti sepitetty kuin tavallisesti tämänlaatuinen kirjallisuus. Kirjoitus kuuluu seuraavasti: (Reunanumerot oheenliitettyine muistutuksineen ovat tietysti tämän kirjoittajan tekemiä.)

Astrologia merkitsi alkuaan samaa kuin astronomia "tieto tähdistä", mutta rajoitettiin aikojen kuluessa taitoon ennustaa taivaankappalten asennon mukaan tulevia tapahtumia ja erittäinkin ihmiskohtaloita. Tätä katsottiin korkeammaksi, varsinaiseksi tieteeksi,[1] jota vastoin pelkkää tietoa tähdistä, niiden asemasta ja liikunnosta (astronomia) harjoitettiin hyvinkin myöhäiseen aikaan pääasiallisesti silmälläpitäen (ihmiskohtaloita käsittävää) astrologiaa. A. on taikauskon[2] vanhimpia ilmaisumuotoja ja vallitsi historian aamukoitteessa itäisten kansojen keskuudessa. (Egyptiläiset, kaldealaiset, hindulaiset, kiinalaiset.) Juutalaiset mieltyivät siihen suuresti vankeuden ajan jälkeen. Länsimaihin ja Roomaan levisi se jotakuinkin kristillisen ajanlaskun alkaessa. Astrologit (tähti-ennustajat) olivat tärkeitä henkilöitä Roomassa, jossa heitä kutsuttiin kaldealaisiksi ja matemaatikoiksi; ja vaikka senaatti ja keisarit heitä usein kuolemanrangaistuksen uhalla karkoittivat ja muuten vainosivat, voivat he kuitenkin yhä edelleen säilyttää asemansa. Erään vielä säilyneen tähtitieteellisen[3] runon sepittäjä, roomalainen runoilija Manilius, oli innostunut astrologiaan; yksinpä tähtitieteilijä Ptolemeuskaan ei voinut välttää ruttoa, joka hänen aikanaan oli tullut yleiseksi. Se soveltui mainiosti muhamettilaisten ennalta-määräys-oppiin; oli siis luonnollista, että arabialaiset harjoittivat sitä suurella innolla, varsinkin seitsemännestä kolmanteentoista vuosisataan. Muutamat vanhat kirkkoisät vastustivat astrologisia oppeja, toiset hyväksyivät ne hieman sovitellussa muodossa. Katoolinen kirkko tuomitsi kyllä viran puolesta useampia kertoja järjestelmän, mutta useat hartaat katolilaiset, yksinpä kirkonmiehetkin, ovat sitä harrastaneet. Kardinaali d'Ailly'n, "Ranskan oppineiden kotkan" (k. 1420) sanotaan laskeneen Jesuksen Kristuksen horoskoopin,[4] sekä väittäneen, että A. olisi voinut ennustaa vedenpaisumisen. Oppineimmat miehet harrastivat vuosisatoja tuota harhaan vievää tiedettä.[5] Regiomontanus, kuuluisa matemaatikko Cardan, yksinpä Tyko Brahe ja Kepler eivät voineet lumouksesta vapautua. Kepler huomasi astrologian heikkouden tieteenä, mutta ei voinut kieltää, että oli olemassa jonkunlainen yhteys planeettojen asennon (tähtikuvien) ja niiden vaikutuksen alla syntyneiden henkilöiden ominaisuuksien[6] välillä. Kopernikuksen järjestelmä antoi kuoliniskun[7] astrologialle. Koska maan huomattiin olevan yhden planeetoista, tuntui tietysti mahdottomalta ajatella, että kaikkien toisten tärkeänä tehtävänä oli siihen vaikuttaminen. Tämä todistuskeino ei itse asiassa ole suurestikaan pätevä, mutta sillä oli vaikutuksensa.[8] Nykyään ei yhdessäkään kristityssä maassa uskota julkisesti astrologiaan, joskin silloin tällöin ilmestyy muutamia yksityisiä puollustajia,[9] niinkuin esim. J.M. Pfaff Saksassa ( Astrologie, Bamb. 1816). Mutta se vallitsee yhä edelleen idässä ja kaikkien maitten muhamettilaisten keskuudessa. Vieläpä Europassakin tyydytetään yhä edelleen kaikissa maissa esiintyvää tietämättömien ihmisten ennustustarvetta[10] julkaisemalla joukon almanakkoja, jotka sisältävät astrologisia ennustuksia, joihin eivät edes niiden tekijät enää usko.[11]

Useat kohdat vanhojen kirjailijaimme teoksista ovat käsittämättömät, ellemme jonkun verran tunne astrologisia tiedesanoja, joista suuri osa on jäänyt kieleenkin.[12] Niiden teknillisten sääntöjen joukossa, joiden avulla ihmiskohtaloita ennustettiin,[13] oli taivaallisilla huoneilla suuri merkitys. Astrologit eivät suinkaan olleet yksimielisiä huoneiden määräämistavasta.[14] Jotensakin yleinen[15] tapa oli vetää suuria ympyröitä horisontin (taivaanrannan) pohjois- ja eteläpisteen kautta, niinkuin meridiaanit (puolipäivä-piirit) kulkevat napojen kautta jakaen näkyväisen ja näkymättömän taivaan kahteentoista yhtä suureen osaan, kuusi taivaanrannan ylä- ja kuusi sen alapuolelle. Nämä olivat ne kaksitoista huonetta, ja ne olivat numeroidut, alkaen sillä, joka oli idässä heti taivaanrannan alla.[16] Ja jatkuen auringon vastaiseen suuntaan. (Käänt. huom.)

Ensimäistä kutsuttiin elämän huoneeksi, toista onnen tai rikkauden, kolmatta veljien, neljättä sukulaisuuden, viidettä lasten, kuudetta terveyden, seitsemättä naimisen, kahdeksatta kuoleman tai ylemmän portin,[17] yhdeksättä uskonnon, kymmenettä kunnian, yhdettätoista ystävien ja hyväntekijöiden, kahdettatoista vihollisten tai vankeuden huoneeksi. Näiden kahdentoista asento määrätyllä ajalla ja paikalla — esim. jonkun henkilön syntymähetkellä — oli teema. Tällaisen suunnitelman tekemistä kutsuttiin henkilön nativiteetin asettamiseksi. Huoneet olivat eri voimaisia; ensimäinen oli vahvin; kun se käsitti juuri nousemaisillaan olevan taivaan osan, kutsuttiin sitä ascendentiksi, ja sitä ekliptikan [zodiaakin] pistettä, jota sen ylempi ääriviiva leikkasi, sanottiin horoskoopiksi. Kunkin huoneen hallitsijana oli joku taivaankappaleista, joka oli vahvin omassa huoneessaan. [Sananmukainen jäljennös: hakasten välillä olevat sanat ovat tämän tekijän liittämiä.]

Siirtykäämme tämän pienen esipuheen jälkeen siihen jota tämä käsikirjamme tahtoo lukijalle esittää. Luokaamme siis yleiskatsaus astrologian perustukseen, jommoisena sitä nykyään länsimaissa käytännöllisesti tutkivat ne, jotka eivät ole saavuttaneet tietojansa kirjoista, vaan omintakeisen ajattelemisen ja tutkimisen avulla. Olkoon heti alussa sanottuna, ettei millään lailla koeteta todistaa ilmaantuvia väitteitä, pääasiallisesti kolmesta syystä:

1) Ensiksikin on tavaksi tullut järjestelmän aste asteettainen todisteleminen peräti pitkäveteistä ja vaivalloista ja sitäpaitse omiansa kääntämään lukijan tai kuulijan huomion pois kokonaisuudesta. Edullisempaa on siis esityksen järkevyyteen luottaen päättää se, ja sitten vasta jälkeenpäin tilaisuuden sattuessa ottaa se kohta kohdalta todistettavaksi — sillä astrologia on niin syvästä ja laajasta merkityksestä, ettei kukaan, joka kykenee käsittämään sen todellisen sisällyksen, tahdo ainetta jättää (jos hän vakavasti on siihen huomionsa kiinnittänyt) ennenkuin hän on huolellisesti koetellut sen perussääntöjä ja sovelluttamista. Mainitsemme ainoastaan, että jokainen, joka on tällaisen tutkimuksen suorittanut — ja niitä on uskonnollisuuden ja tieteellisen uskon kaikissa vivahduksissa — on ilmeisten todistusten pakoittamana kääntynyt.

2) Toinen syy selvenee edellisestä, sillä kokemus osoittaa, etteivät minkäänlaiset todistukset vakuuta epäilijää, olkoonpa hänen epäilyksensä todellinen tai tahallinen; todellinen vakaumus on ainoastaan omalla tutkimisella saavutettavissa. Totta on, että tämä vaatii sekä kärsivällisyyttä että kestävyyttä; mutta se, joka ei siihen määrin harrasta aineen ratkaisua, että antautuu sen perinpohjaiseen tutkimiseen, ei ansaitse päästä vakaumukseen.