Iltasella odottivat he "isää" yhdessä, ja Désiréen työtä tehdessä, kertoi Frans vavistuttavia kertomuksia matkoiltaan.
— Mikä sinun on? Sinä et ole enää sama kuin ennen, sanoi hänelle rouva Delobelle, hämmästyksissään nähdessään hänen niin iloisena ja etenkin niin hilpeänä. Seikka on se, että sen sijaan kuin hän ennen lakkaamatta istui vajonneena nojatuoliinsa isoäidin tapaisesti, pikku ontuva nousi ylös tuon tuostakin, meni ikkunalle semmoista vauhtia, kuin olisi hänelle siivet kasvaneet, harjoitteli seisomaan hyvin suorana ja kyseli hiljaa äidiltään:
— Näkyykö se, kun minä en kävele? Ennen koristi hän ainoasti pienen sievän päänsä, mutta nyt koski hänen mielistelynsä koko hänen henkilöään. Hän oli sangen, sangen koketti nyt, ja sen kaikki kyllä huomasivat. Linnut ja kärpäsetkin olivat silloin aivan omituisen näköiset.
Niin kyllä, Désirée Delobelle oli onnellinen. Muutamia päiviä oli Frans kä'ennyt viemään kaikki yhdessä maalle, ja, koska isä, joka aina oli niin hyvä, niin jalomielinen, suostui antamaan naisilleen yhden päivän virkavapautta, lähtivät kaikki neljä eräänä sunnuntai aamuna matkalle.
Mahdotointa ajatella, kuinka kaunis ilma sinä päivänä oli. Kun Désirée aukasi ikkunansa kello kuusi, kun aurinko aamuhuurussa lämpöisesti paistoi ja hän ajatteli metsiä, ketoja ja vainioita, ja koko tuota ihmeellistä luontoa, jota hän niin pitkään aikaan ei ollut nähnyt, vaan nyt sai nähdä Franssin seuralla, niin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Kellot soivat, kadulta kuului jo hälinää, köyhätkin pukeutuivat pyhävaatteisinsa ja juhla valkaisi pienten sydenpolttajainkin posket. Pitkään ja herkuitellen nautti Désirée tuota harvinaisen päivän kultaista aamukoittoa.
Edellisenä iltana oli Frans tuonut päivän-varjostimen, pienen, norsunluuvartisen varjostimen; huolellisesti, mutta yksinkertaisesti puki hän itsensä, niinkuin tuleekin köyhän, pienen, viallisen, joka tahtoo kulkea huomiota herättämättä. Eikä ole kylliksi sanottu, että hän vaan oli viehättävä, tuo pikku viallinen.
Hyvin säntilleen kello yhdeksän tuli Frans vuokrarattaineen hakemaan kutsutuitaan. Neiti Sisi astui aivan yksin, nojaten käsipuihin, veikeästi ja aristelematta. Takana kävi rouva Delobelle katsoen tytärtään; kuuluisa näyttelijä, palttoo käsivarrella, riensi edelle nuoren Rislerin kanssa ovea aukaisemaan.
Oi, hauskaa ajomatkaa, kausista seutua, kaunista jokea, kauniita puita…
Elkää kysykö missä; Désirée ei sitä koskaan tietänyt. Hän vastaa vaan että aurinko loisti sillä seudulla enemmän kuin missään muualla, linnut visertelivät iloisemmin, metsä oli jylhempi; eikä hän valehtelekaan.
Pikkuruisena oli hän toisinaan ollut kauniina päivinä kävelemässä maalla. Mutta sittemmin piti alituinen työ, köyhyys ja viallisille niin suloinen istuva elämä hänen kuni naulattuna vanhaan asuntoon Parisissa, jossa hän eli ja jonka korkeat katot, rautabalkongeilla varustetut ikkunat, tehtaiden torvet, vanhanaikuisien rakennusten mustista seinistä silmään pistävine punaisine tiilineen, olivat hänen aina samallaisena ja riittävänä näköalanaan. Moniin aikoihin ei hän nähnyt muita kukkia kuin kyöräkellokukkansa ikkunallaan, eikä muita puita, kuin akaasioita, jotka kaukaa Fromont'in tehtaalta savun läpi haamoittivat.