Se oli yhtymykseksi määrätty hetki, ja hän ajatteli rakastajansa tuskaa, häntä odottaessaan.
Kun sanansaattaja oli tuonut tuon kuumeentapaisesti odotetun lupauksen Sidonielta, muuttui Franssin levotoin mieli yht'äkkiä tyyneksi ja rauhalliseksi. Ei ollut enää horjuvaisuutta, eikä taistelua intohimon ja velvollisuuden välillä. Tuota pikaa tunsi hän keventyneensä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut omaatuntoa rahtuakaan. Suurimmalla levollisuudella teki hän valmistuksiaan, hinasi remettinsä lattialle, tyhjensi piirongit ja kaapit, ja paljo ennen aikaa, jolloin hän oli määrännyt tavaroita noudettaviksi, istui hän arkun päällä keskellä huonettaan, katsellen seinälle naulattua karttaa, harhailevan elämänsä vertauskuvaa, seuraten silmällään teiden suoria viivoja ja merta kuvaavia aaltomaisia juovia.
Ei kertaakaan pistänyt hänelle päähän ajatus, että toisella puolen porraslavaa joku itki ja huokaili hänen tähden. Ei kertaakaan ajatellut hän veljensä toivottomuutta ja hirmuista näytelmää, jonka hän oli jälkeensä jättävä. Hän oli kaukana noista asioista, edellä jo tuolla aseman laiturilla Sidonien kanssa, joka oli puettu mustiin matka- ja pako-vaatteisin; kohta vielä kauempana, sinisen meren rannalla, jonne seisattuivat vähäksi ajaksi vainustellakseen takaa-ajoja; ja yhä vaan kauempana, tuntemattomassa maassa, josta ei kukaan voinut tiedustella, eikä ottaa kiinni heitä. Toisinaan olivat he istuvinaan rautatievaunuissa, yöllä, aavalla kentällä. Sievä, kelmeä pää lepäsi hänen rinnallaan, huulet hänen huuliensa kohdalla ja syvälliset silmät katselivat häntä lamppujen hämärässä valossa, pyörien ja höyryn tuudittaessa.
Ja nyt, veturi, vohku ja karju, järisytä maa, punasta taivas, sylje tulta ja savua. Sukella tunneliin, kiidä vuorten ja virtojen poikki, lennä, leimua, jylise; mutta vie meidät kanssasi, vie kauas pois asutusta mailmasta, pois sen la'eista, tunteista, ulos elämästä, ulos itsestämmekin!…
Kaksi tuntia ennenkuin kassa avattiin oli Frans jo Lyon'in asemalla, tuolla ikävällä asemalla, joka, ollen aivan Parisin reunalla, näyttää ihan, kun se olisi ensimmäinen pysäkki maalla. Hän kävi istumaan pimeimpään nurkkaan, hievahtamatta, ikäänkuin pyörryksissä. Hänen aivonsa olivat silloin yhtä levottomat ja sekavat, kuin asemakin. Hänen valtasi kaikenlaiset johdottomat ajatukset, himmeät muistot, eriskummalliset yhdistykset, Hänen päässään kulkivat kerran semmoiset kaukaiset matkustukset, että hän pari kolme kertaa arveli, miksi hän oli siellä ja mitä odotti. Mutta noista sekavista ajatuksista ilmestyi Sidonien muisto esiin ja kirkasti ne täydellä valollaan.
Hän oli tulossa.
Ja vaikka yhtymyksen aika ei ollut vielä lähelläkään, katseli hän koneentapaisesti noita ihmisiä jotka kiirehtivät ja huusivat toisiaan, ja etsi, eikö huomaisi komean haamun ilmestyvän yht'äkkiä väen joukosta, väistämällä sen syrjään joka askeleella loistavalla kauneudellaan.
Monta junaa ehti mennä, monta tulla, monta vihellystä, ikäänkuin repäisemällä, kajahtaa katon kaarissa, ja asemalla oli yht'äkkiä autiota ja tyhjää kuni kirkossa arkipäivinä. Kymmenen juna lähestyi. Muita ei enää ollut sitä ennen. Frans nousi ylös.
Nyt se ei ollut enää unta, eikä ajan aavojen, epävarmojen rajojen sisällä harhailevaa hourailua.
Neljännestunnin, viimeistään puolen kuluttua oli Sidonie tuleva.