Hänestä näytti, kuin he olisivat jotakin häneltä varastaneet ja että he anastavat hänen ja Sidonien paikan junassa…
Kaikki ovat lähdön vimmassa, soitetaan viimeinen kerta, höyry humisten purskuaa, myöhästyneet juosta kapsivat, kuuluu ovien paisketta ja omnibusten jyminää. Eikä Sidonie tule. Ja Frans odottaa yhä. Silloin tuntee hän käden olallaan. Jumalan kiitos!
Hän kääntyy. Herra Gardinois'in iso pää, korvakkeilla varustetussa lakissa, on hänen edessään.
— Ell'en erehdy, olette herra Risler. Lähdette kai Marseilleen? Minä lähden myös, vaan en kauas.
Hän selittää Franssille myöhästyneensä Orleans'in junasta ja koettavansa päästä Savignyyn Lyon'in rataa myöten; sitte puhuu hän Risler vanhemmasta ja tehtaasta.
— Näköään, asiat siellä ei käy oikein, viimeisinä aikoina… Bonnardelin vararikko koski kipeästi heihinkin… Olkoon meidän nuoret miehet vaan varovaisia… Jos tämmöistä kyytiä ajoivat, niin kumoon sitä mennään, kuin Bonnardelliläisetkin… Mut, anteeksi. Joko kassa suljetaan. Näkemään saakka.
Frans tuskin kuuli, mitä hänelle sanottiin. Veljensä häviö, koko mailman kukistuminen on hänelle yhden tekevä. Hän vartoo vartomistaan…
Ja äkkiä sulkeutuu kassa, ikäänkuin hänen itsepäisen toivonsa viimeiseksi salvaksi. Asema on tyhjä uudelleen. Häly on siirtynyt, muuttanut tielle; ja äkkinäinen kova, vihellys katoaa yöhön, kajahtaen rakastajalle iroonisena jäähyvästinä.
Kymmenen juna lähti.
Hän koettaa olla tyyni ja järkevä. Silminnähtävästi on Sidonie myöhästynyt Asnières'sista; mutta tietäen, että hänet odotetaan, tulee hän, vaikka millä tunnilla yöllä. Odottakaamme vielä. Sitähän varten tämä sali on tehty.