Onnellisena kuin näyttelijätär, joka on lopettanut mahtipontisen katkelmansa, kulki hänen ohitse ja meni ulos salista hymyillen, suupieli kohotettuna, riemuiten ja vihatta.
Eikä Frans häntä tappanut!
V.
Sanomissa.
Tuon katalan päivän aattona, vähän sen jälkeen kuin Frans salaa oli jättänyt huoneensa Braque-kadun varrella, tuli kuuluisa Delobelle kotiinsa, aivan pahoilla mielin, väsyneen ja kylmäkiskoisen näköisenä, niinkuin aina jotakin vastaista tapahtuessa.
— Voi, Herra Jumala, mitä nyt, poloiseni, on tapahtunut?… kysyi kohta äiti Delobelle, jota liioiteltu, teaatterillinen osoittelu ei vielä ollut kahdessakymmenessä vuodessa tylsyttänyt.
Ennen vastausta, entinen näyttelijä, joka ei koskaan jättänyt mitäkään sanaa ilman jotakin edelläkäypää, muinoin näyttämöä varten opittua kasvojen liikettä, väänsi alas suunsa iletyksen ja vastenluontoisuuden merkiksi, ikäänkuin hän juuri olisi nielaissut jotakin hyvin karvasta.
— Varmaan, sanoi hän, orat Rislerit joko kiittämättömiä, itsekkäitä, tahi sitte hyvin huonosti kasvatettuja ihmisiä. Tiedättekö mitä kuulin portinvartijattarelta, joka pilkallisesti loi minuun karsaan silmäilyn?… No niin, Frans Risler on lähtenyt pois. Hän on äskettäin jättänyt asuntonsa ja ehkä tällä hetkellä Parisinkin, tulematta edes kättäni puristamaan ja kiittämään häntä kohtaan täällä osoitetusta ystävyydestä… Mitäs te siitä pidätte?… Sillä eihän hän sanonut hyvästi teillekään, vai? Ja kuitenkin — siitä ei ole kuukauttakaan — istua kökötti hän meillä alinomaa, soimaamatta puhuakseni.
Rouva Delobelle päivitteli ja pahoitteli. Désirée, sitä vastoin, ei sanonut sanaakaan, ei edes liikahtanutkaan. Aina vaan sama jäämuru. Eikä messinkilankakaan seisattunut hänen vikkelissä sormissaan… — Olkaapa sitte ystäviä, jatkoi kuuluisa Delobelle. Mitäs minä olen sitte vielä tehnyt hänelle?
Hän tahtoi luuletella itseään, että koko mailma häntä vihasi ja vainosi. Se, näet, kuului hänen asemaansa elämässä, ristiinnaulitsemiseensa taiteen puolesta.