Ja niinkuin hänen sormissaan pienet kuolleet linnut saivat elon nä'ön, niin hänen haaveensakin, toiveensa, jotka samaten olivat kuolleet ja täynnä vielä hienompaa, vielä läpitunkevampaa myrkkyä kuin se, joka pölynä lenteli hänen työpöytänsä ympärillä, räpyttelivät silloin tällöin siipiään tuskan ja ylösnousemisen innon ponnistuksella. Frans ei ollut kokonaan häneltä kadonnut. Vaikka hän nyt tuli ainoastaan harvoin häntä katsomaan, niin tiesi Désirée hänen olevan kuitenkin lähellä, kuuli hänen tulevan ja menevän, kävelevän nopeasti porraslavalla, ja toisinaan näki hän oven ra'osta hänen rakkaan vartalonsa ohi vilahtelevan. Hän ei ollut onnellisen näköinen. Ja mitä onnea saattoi hän odottaa? Hän rakasti veljensä vaimoa. Ja ajatellessaan, ett'ei Frans ollut onnellinen, unhoitti tuo hyvä olento melkein oman surunsa, muistaessaan ystävätään.
Että Frans vielä tulisi häntä rakastamaan, sen hän hyvin tiesi olevan mahdotointa. Mutta hän ajatteli, että jonakuna päivänä ehkä hän näkisi hänen tulevan sisään kuolehtuvana, masentuneena, istuisi pienelle matalalle tuolille ja, pannen päänsä hänen syliinsä, itkeä nyyhkyttäen kertoisi hänelle surunsa ja sanoisi: "Lohduta minua…"
Tuo kurja toivo oli elättänyt häntä jo kolme viikkoa. Niin vähän, näet, hän tarvitsi.
Vaan ei. Sekin häneltä kiellettiin. Frans oli lähtenyt, lähtenyt katsahtamatta häneen, hyvästiäkään sanomatta. Rakastajan petoksen jälkeen ystävän petos. Se on hirveätä…
Isänsä ensimmäisistä sanoista tunsi hän syöksyvänsä pohjattomaan, jäiseen, synkkään kuiluun huikeasti, tunnottomasti, tietäen, ett'ei hän sieltä koskaan voisi valoon palata. Hän tukehtui. Hän olisi tahtonut vastustella, taistella, huutaa avuksi.
Vaan ketä?
Hän tiesi hyvin, ett'ei äitinsä häntä kuulisi.
Sidonieta?… Oi, hän tunsi hänen nyt hyvin. Parempi olisi hänen ollut kääntyä pienten kiilto-höyhenisten lintustensa puoleen, joiden terävät silmät kylmäkiskoisella ilolla häntä katselivat.
Hirmuisinta oli, että hän oitis käsitti, työnkään tällä kertaa ei häntä pelastavan. Se oli kadottanut hyväntekeväisen ominaisuutensa. Tenhottomilla käsillä ei ollut enää voimaa; väsyneet, hervottomat sormet jäivät lannistuneesta mielestä työttömiksi.
Mikäs hänen olisi voinut ylläpitää tuossa semmoisessa onnettomuudessa?