Hän muistaa vaan liian hyvin. Tultuaan tuon ikäänkuin juhlaksi koristetun sataman päähän, seisattuu salainen pikku varjo portaille, joka vie alas rannalle…
Melkein oitis kuuluu huutoa, hälinää pitkin koko rannikkoa. "Pian vene ja keksit." Merimiehiä ja poliisi-palvelijoita kokoontuu ahteelle. Rannalta päästetään vene, lyhty kokassa.
Kukkamyyjät heräävät, ja yhden heistä haukotellen kysyttyä, mitä on tapahtunut, vastaa hänelle sillan nurkkaan kyyristynyt kahvimuija rauhallisesti:
— Mikä lie nainen hypätä mulahtanut veteen.
Eipä vaan. Virta ei huolinut tuosta lapsesta. Sen oli sääli tuota ihanuutta ja suloa. Alahalla veden partaalla näkyy lyhtyjen valossa musta parvi, joka lähtee liikkeelle. Hän pelastui!… Eräs hiekan vetäjä onki ylös hänen. Poliisimiehet kantavat häntä, merimiehiä ja halon purkajia ympärillä; ja pimeässä kuuluu matala käheä ääni pilkkaavan: "Sepä koko vesilintu, ett'en ollut kiinnikään saada. Niin muljahti sormien välistä, että olisittepa nähneet!… Ei maar muka tahtonut mulle palkintoa antaa…" Vähitellen melu tyyntyi, uteliaat hajosivat, ja mustan parven poistuessa polisihuoneesen päin, kävivät kukkamyyjät uudestaan makaamaan ja autiolla rannikolla värisytti yötuuli kukkia.
Ah! tyttö rukka, luulit olevan helppoa päästä elämästä, kadota yht'äkkiä. Et tietänyt, että sen sijaan että virta veisi sinun sukkelaan etsimääsi mitättömyyteen, se heittäisikin sinun kaikenlaiseen häpeään ja rauenneen itsemurhan epäkunniaan. Ensin poliisi konttoori, iljettävä polisikonttoori likaisine rahineen, permantoineen, jossa märkä tomu näyttää katuloalta. Siellä oli Désiréen lopetettava yönsä. Hän pantiin maata leirivuoteelle takan eteen, joka hänen hyväksi oli laupiaasti täyteen mätetty halkoja ja jonka epäterveellinen lämpö nöyryytti hänen raskaita, vettä purskuavia vaatteitaan. Missä hän oli, siitä hän ei saanut selkoa. Himmeästi, käsittämättä kuunteli ja katseli pikku ontuva hänen ympärillään samanlaisissa vuoteissa makaavia miehiä, ikävää, tyhjää suojaa ja lukittujen päihtyneiden ulinaa, jotka jyskyttelivät peräovea, hirveästi kiroillen.
Likellä häntä istui repaleinen nainen, hiukset hajallaan kyykkysillään lieden suun edessä, jonka punertava hohde ei muuttanut lainkaan hänen synkeitä, kalpeita kasvojaan. Se oli yön selästä korjattu hullu olento raukka, joka koneen tapaisesti ravisteli päätään ja lakkaamatta kertoeli tajunnottomalla, melkein huulien liikkeestä riippumattomalla äänellä: "Niin, niin, se vasta kurjuutta… Niin, niin, se vasta kurjuutta…" Ja tuo kamala vaikeroiminen keskellä makaavien kuorsaamista teki Désiréehen hirveän pahaa. Hän sulki silmänsä, ett'ei enää näkisi noita vimmastuneita kasvoja, jotka pelottivat häntä ikäänkuin hänen oman itselöimänä. Ajoittain aukeni kadun puoleinen ovi, päällikön ääni mainitsi nimiä, ja kaksi polisimiestä astui ulos, toisten tullessa sisään, jotka heittäytyivät poikittain vuoteelle masentuneina, kuin vuorovahdissa koko yön kannella olleet merimiehet.
Vihdoin koitti päivä sairaita hirvittävine, kovine väreineen. Havahduttuaan yht'äkkiä horroksistaan, kavahti Désirée ylös vuoteellaan, tempasi auki viitan, johon hän oli kääritty ja, huolimatta väsymyksestä ja kuumeesta, koetti nousta seisoalleen hallitakseen itse ja omatahtoisesti itseään. Hän ajatteli vaan yhtä, näet, paetakseen kaikkia noita silmiä, jotka aukenivat hänen ympärillään, ja lähteäkseen tuosta julmasta paikasta, jossa unella oli kovin raskas huokuminen ja kovin rasittavia ruumiin asentoja.
— Laskekaa, hyvät herrat, sanoi hän kokonaan vavisten, laskekaa minut takaisin äidin luo.
Kuinka paatuneet he lienevät olleetkin parisilaisista tapahtumista, käsittivät nuo kunnon ihmiset, että tämä oli jotakin merkillisempää, liikuttavampaa, kuin tavallisesti. Mutta he eivät voineet vielä saattaa häntä hänen äitinsä luo. Ensin oli mentävä komissarjuksen luo. Sitä oli mahdotointa jättää siksensä. Tuotiin rattaat säälistä häntä kohtaan, mutta polisikonttoorista oli lähdettävä ulos, ja ovella oli kansaa katselemassa, kun pikku ontuva oli kulkeva ohi, märät hiukset ohimoihin tarttuneina ja sarkaviitta yllä, joka kuitenkaan ei estänyt hänen hampaitaan kalisemasta vilusta. Komissarjuksen luona oli hänen noustava pimeitä ja kosteita portaita, joilla tuli ja meni roiston näköisiä naamoja. Kaksipuolista ovea aukaisi ja sulki tuon tuostakin törkeät palvelijat, suojat olivat kylmät, huonosti valaistut, raheilla istui kansaa, äänettömänä, kummastuksissaan, torkuksissa, mierolaisia, rosvoja, tyttöjä ja vanhan viheriäisen pöydän ääressä kirjoitteli "komissarjuksen koira," koko isopäinen peto, kuluneessa takissa; tässä se oli.