Kahteen tai kolmeen toviin oli hänelle hankittu tilaisuus ansaita elatuksensa, koettamalla asettaa hänet klubin tai kahvilan hoitajaksi ja suurien makaasiinien, niinkuin Phares de la Bastille'n ja Colosse de Rhodes'in, tarkastajaksi. Siihen oli hyvät käytöstavat tarpeeksi, eikä niitä Delobelle'lta puuttunut, Jumala nähköön!… Vielä vai, suuri mies hylkäsi kun hylkäsikin sankarimaisesti kaikki hänelle tehdyt tarjoomukset.
— Minulla ei ole oikeutta luopua teaatterista!… sanoi hän.
Kuulla tuommoisia raukan suusta, joka vuosikausiin ei ollut näyttämölle astunut, oli vastustamattoman koomillista. Mutta halua ei ollut nauraa, kun näki hänen vaimonsa ja tyttärensä yöt päivät nielevän arsenikki tomua ja kun kuuli heidän, taittaessaan neulojaan pikkulintusten messinkilankaa vasten, totisina kertovan:
— Ei, ei! Herra Delobellellä ei ole oikeutta luopua teaatterista.
Onnellinen ihminen, jolle hänen mulkosilmänsä, aina suopea hymynsä ja tapansa hallita näytelmissä, oli elinajaksi hankkinut tuon "hemmoitellun" ja ihmetellyn kuninkaan pojan harvinaisen aseman! Kun hän käveli ulkona, tervehtivät häntä Francs-Bourgeois-kadun puotilaiset Parisilaisten tavanmukaisella kunnioituksella ja ihastuksella kaikkea kohtaan, mikä vaan teaatteria koskee. Hän oli aina hyvin puettu! Ja sitte niin hyvä, niin kohtelias!… Ihme sentään, että hän, tuo Ruy-Blas, Antonio, Marmori-tyttöjen Rafaelia, Savannin rosvojen Antreas, joka lauantai-ilta, modistikotelo kainalossa, kantoi naistensa työtä Saint-Denis-kadun kukkamyymälään…
Entä sitte! Semmoistakin asiaa toimittaessaan oli tuossa mies-vietävässä niin paljon jaloutta ja luonnollista arvollisuutta, että neiti, jolla oli toimena tarkastaa Delobelle'n tiliä, oli pahemmassa kuin pulassa antaessaan noin moitteettomalle herrasmiehelle vaivalloisesti ansaitut vähäiset viikkorahat.
Vaan niinäpä iltoina, näette, ei näyttelijä tullut kotia päivälliselle, ja sen naisväki tiesi jo edeltäkäsin. Hän muka tapasi aina bulevaardilla jonkun vanhan toverin, kova-osaisen, niinkuin itsekin oli — jommoisia kyllä löytyy tuossa pyhässä ammatissa — ja niitä hän kestitsi ravintolassa tai kahvilassa. Sitte toi hän varsin uskollisesti, ja siitä annettiin hänelle kiitokset, loppurahat kotiin, toisinaan kukkakimpunkin vaimollensa, pikku lahjan Désiréelle, jotakin pientä, joutavaa. Mitäs tehdä? Semmoista se tottumus teaatterissa on. Melodraamassa voi kyllä pian heittää kultaa ikkunasta ja sanoa:
"Se, hupsu, tuoss' on kukkaro, meno sanomaan rouvalle, että häntä odotan."
Huolimatta suuresta innostaan ja vaikkapa ammattinsa oli kyllin tuottoisa, olivat Delobellen naiset usein pulassa, varsinkin Parisin kauppalakon aikana.
Onneksi oli käsillä kelpo Risler, joka aina oli valmiit auttamaan ystäviään.