Vastakohtana hänelle, näkyi ra'olla olevasta ovesta kuuluisa Delobelle lempiasemassaan. Istuen pienelle valkoiselle pöytäliinalle katetun illallisensa ääressä, silmäili hän karahviinia vasten asetettua kirjaista. Suuri mies oli vast'ikään tullut kotia — hänen askeleensa olivatkin herättäneet sairaan — ja mieli vielä levottomana kauniista näytelmästä, illasti hän yksin, mahtavasti, juhlallisesti, pingoitettuna uuteen takkiinsa, pyyhe leuan alla, hiukset pikkuisen kiharoittuina.
Ensimmäisen kerran elämässään huomasi Désirée silmiin koskevan eron noiden molempien välillä. Äitinsä oli riutunut, töin tuskin puettu huonoon mustaan hameesen, joka hänen teki vieläkin laihemmaksi ja kalpeammaksi, isänsä taas oli onnellisen näköinen, hyvin ruokittu, ilman työtä, vaivoja ja huolia. Tapa katsella kaikkia himmeässä, omituisessa valossa, oli yht'äkkiä hänestä kadonnut. Nyt arvosteli hän vanhempiaan määrätyn matkan päästä, ikäänkuin huomaamattaan heistä poistuneena. Sekin oli vielä kiusa lisää, tuo selvyys viimeisenä hetkenä. Kuinka heidän oli käypä, kun ei häntä ollut enää? Joko tekisi äitinsä liiaksi työtä ja kuolisi siihen; tahi täytyisi vaimoraukan lakata työstä ja tuo itsekäs puoliso, aina vaan kiinni teatterikunniassaan, antaisi heidän vähitellen vaipua suureen kurjuuteen, tuohon mustaan koloon, joka käy sitä laajemmaksi ja syvemmäksi, mitä alemmaksi laskeudutaan.
Kuitenkaan hän ei ollut mikään häjy mies. Sen hän oli näyttänyt useita kertoja. Siinä oli vaan kauhea sokeus, jota ei mikään saanut pois… Entä jos hän koettaisi. Jos hän ennen lähtöään — jokin sanoi hänelle sen tapahtuvan kohta — jos hän ennen lähtöään tempaisi paksun siteen, jota tuo mies parka vapaatahtoisesti ja väkisin piti silmillään.
Kepeä, rakastava käsi vaan, semmoinen kuin hänen, voi koettaa tehdä sitä.
Hänellä yksinään oli oikeus sanoa isälleen: — Ansaitse elatuksesi…
Luovu teaatterista. Siis kuin aika kiiruhti, varusti Désirée
Delobelle kaiken rohkeutensa ja kutsui hiljaa: — Isä… isä…
Kuultuaan tyttärensä äänen, juoksi suuri mies heti hänen luo hyvin sukkelaan. Sinä iltana oli näytetty uusi kappale Ambigu'ssa, ja hän oli palannut kotia tulistuneena, sähköitettynä. Valaistus, käsien paukutukset, puhelut käytävissä, kaikki kiihdyttävät yksityisseikat, jotka hänen hourettaan jännittivät, olivat saaneet hänen haaveksimaan enemmän kuin milloinkaan.
Hän astui sisään Désiréen huoneesen säteilevänä ja pöyhkeänä, lamppu kädessä, hyvin suorana, kameelia napin rei'ässä.
— Hyvää iltaa, Sisi. Sinä et makaakaan?
Ja hänen sanoissaan oli iloinen poljenta, joka kaikui omituisesti surullisessa keskuudessa.
Kädellä teki Désirée hänelle merkin olemaan vaiti, osoittaen makaavaa äitiään.