— Koska olen täällä, niin jospa päättäsimme vähän tuon vanhan tilin.
Molemmat veljekset ja nuori vaimo, joka istui konttorissa, katselivat hiukan toisiaan, mitäkään ymmärtämättä:
— Tilit? Mitkä tilit?
Sitte rupesivat kaikki kolme nauramaan yht'aikaa ja sydämen pohjasta, ikäänkuin tuo olisi ollut liika tuimaa pilaa vanhalta rahastonhoitajalta. Hiton ukko Planus, kah!… Hänpä, vanha parka nauroi myöskin! Hän nauroi ilman että häntä naurattikaan nauroi vaan muiden muassa.
Vihdoin selitettiin asia. Fromont nuorempi oli itse käynyt puoli vuotta sitte hakemassa rahat, jotka olivat jääneet heidän käsiinsä.
Sigismund tunsi alistuvansa. Kuitenkin oli hänellä kylliksi rohkeutta vastata:
— Niinhän! se on totta, se. Minä olen ihan unhottanut… Kah, toden perään, Sigismund Planus käy vanhaksi… Alaspäin mennään lapsukaiseni, alaspäin mennään…
Ja kelpomies meni matkoihinsa pyyhkien silmiään, joissa vielä helmeili suuret kyyneleet tuosta äskeisestä naurunpuuskasta. Hänen takanaan nuoret katselivat toisiaan pyöritellen päätä. He olivat käsittäneet.
Vanhaa rahastonhoitajaa huumasi saamansa isku niin, että hänen, ulos päästyään, täytyi istuutua penkille. Kas senpä tähden ei Georges ottanut rahaa kassasta. Hän toimitti keräyksensä itse. Mitä oli Prochassonilaisilla tapahtunut, oli varmaan tapahtunut myöskin muualla. Siis oli ihan joutavaa antautua uusiin nöyrytyksiin. Niin, mutta maksupäivä, maksupäivä! Se ajatus lisäsi hänelle voimia: Hän pyyhki hiestynyttä otsaansa ja lähti matkalle koettaakseen vielä, erään heidän ostajainsa luona etukaupungissa. Vaan tälläpä kertaa hän ryhtyi varakeinoihin, ja kynnykseltä, sisään astumatta, huusi hän rahastonhoitajalle.
— Hyvää päivää ukkoseni… Antakaapa, olkaa hyvä, pikku tieto…