Ja kun Risler sulki oven, lisäsi ukko Akilles puolikovaan osaksi pelkäävällä, osaksi rohkealla julkeudella, kuten alamainen, joka samalla tahtoo tulla kuunnelluksi ja tuskin kuulluksi:
— Niin! totta vie, ei sitä niin nyt kikoteta ensimmäisessä kerroksessa, kuin toisessa.
Nähkääs, mitä oli tapahtunut:
Fromont nuorempi, iltasella kotia tullessaan, oli tavannut vaimonsa niin pakahtuneen, niin muuttuneen näköisenä, että hän aavisti onnettomuutta. Mutta kahtena vuotena oli hän niin hyvin vakaantunut petoksensa rankaisemattomuudessa, ettei hänelle johtunut kertaakaan mieleen, että vaimonsa olisi voinut saada tiedon hänen käytöksestään. Claire puolestaan, ollakseen häntä rasittamatta, oli niin jalomielinen, ett'ei hän puhunut muusta kuin Savignysta.
— Isoisä ei tahtonut, sanoi hän.
Poloinen, kalpeni hirmuisesti.
— Minä olen hukassa… Minä olen hukassa… kertoi hän pari kolme kertaa, kuin kuumeen houreissa; ja hänen unettomat yönsä, kauhea ja viimeinen kohtaus, joka hänelle vast'ikään oli ollut Sidonien kanssa estääkseen häntä toimeenpanemasta tätä juhlaa häviön aattona, herra Gardinois'in kielto, kaikki nuo mullistukset, jotka seurasivat toisiaan vuorotellen olivat häntä huolettaneet, yhtyivät todelliseksi hermoretkeksi. Clairen kävi häntä sääli, hän pyysi hänen panemaan maata ja asettui hänen vuoteensa viereen. Hän koetti puhutella Georgesia, rohkaista häntä; mutta hänen äänellään ei ollut enää sitä hellyyden osoitetta, joka levottaa ja vakuuttaa. Hänen liikkeissään, tavassaan, miten hän kohotteli pielusta sairaan pään alle ja valmisti hänelle rauhottavan juoman, asui välinpitämättömyys, omituinen mielenraukeus.
— Mutta olenhan saattanut sinut perikatoon! puhui Georges ajoittain, ikäänkuin poistaakseen tuon kylmäkiskoisuuden, joka häntä vaivasi. Claire teki kauniin, ylenkatseellisen liikkeen… Oi! Jospa Georges ei olisi hänelle muuta tehnyt!
Lopuksi yhtä hyvin hänen hermonsa rauhoittuivat, kuume väheni ja hän nukkui.
Claire jäi hänen luo valvomaan.