— Entä mitäs nyt ai'ot tehdä? kysyi Delobelle hetken kuluttua.
— Jäädä tänne aamuun saakka… Levätä hiukan… Sittehän näen…
— Vaan minullapa ei ole tarjota sinulle vuodetta, tyttö parka. Äiti
Delobelle makaa…
— Elkää olko huolissanne minusta, Delobelle hyvä… Minä käyn maata tähän nojatuoliin. Minä en, näette, tee vaivaa!
Näyttelijä huo'ahti.
— Niin! tuo nojatuoli… Se oli Sisi raukkamme se. Siinä hän valvoi monta monituista yötä, kun oli kiire työ… Sepähän! Toden perään ovat ne, jotka Manalaan menevät, sentään onnellisimmat.
Hänellä oli aina käsillä joku itsekäs ja lohduttava perusohje. Tuskin oli hän sen muodostanut, kun hän kauhulla huomasi keitoksensa kokonaan jäähtyvän. Sidonie näki hänen liikkeensä.
Vaan tehän olitte rupeamaisillanne illalliselle?… Jatkakaahan.
— Niin, tuhat tulimmaista, minkäs sille saa?… Sepä kuuluu ammattiin, tuohon kovaan elämään, jota meikäläiset viettävät… Näet sen, tyttöseni, niinä pysyn kiinni mielipiteessäni. En ole voinut luopua. Enkä luovu koskaan…
Mitä vielä jäljellä olis Désiréen sielusta tuossa, kurjassa kodissa, jossa hän oli elänyt kaksikymmentä vuotta, niin vapisi se varmaan tuosta kauheasta lauseesta. Hän ei aikonut koskaan luopua!… Delobelle jatkoi: