Herra Risler pyysi herraa alas konttoriin.
— Hyvä, vastasi hän, sanokaa, että tullaan. Georges astui askeleen mennäkseen, vaan Claire pysäytti hänet.
— Ei, anna minun mennä. Hän ei saa sinua vielä nähdä.
— Mut yhtä kaikki…
— Niin, minä tahdon sen. Sinä et tiedä, kuinka harmissaan ja vihoissaan tuo poloinen on, jonka olette pettäneet. Olisitpa nähnyt hänen viime yönä puristelevan vaimonsa ranteita…
Tämän lausui hän, katsellen Georgesia silmiin, häntä itseänsäkin hirvittävällä uteliaisuudella; mutta Georgesin mieli ei muuttunut, ja hän tyytyi vastaamaan:
— Elämäni kuuluu tuolle miehelle.
— Se kuuluu minulle myöskin; ja minä tahdon ett'et mene alas. Isäni talossa on ollut kylliksi häväistystä. Ajattelehan, että koko tehtaan tiedossa on, mitä on tapahtunut. Meitä väijytään, meitä vakoillaan. On tarvittu työnjohtajien koko voima panemaan tänään työ käymään, kääntämään nuo uteliaat katseet askareihinsa.
— Mut minähän näyttäisin kätkeytyvän.
— Ja olisipa niinkin! Semmoiset ne miehet ovat. He eivät peräydy suurimpien rikosten edessä; pettää vaimoaan, pettää ystävätään, mutta ajatus, että voitaisi syyttää heitä pelosta, se koskee heihin enemmän, kuin mikään… Muutoin, kuule. Sidonie on lähtenyt ainaiseksi pois, ja jos täältä lähdet, voin ajatella sinun menevän häntä tapaamaan.