Sigismund sulki kirjeen ja kääryn salaiseen laatikkoon pöydässään muiden arvopaperien joukkoon. Oitis rupesi Risler tarkastamaan kirjevaihtoaan; mutta koko ajan näki hän silmissään hienoja kirjaimia, pienen käden piirtämiä, käden jota hän usein ja tulisesti oli puristanut vasten sydäntään.
V.
Café chantant.
Sepä harvinainen ja tunnollinen mies, tuo Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija!
Joka päivä oli hänen lamppunsa ensiksi sytytetty ja viimeiseksi sammutettu tehtaan ikkunoissa. Hänelle oli toimitettu ylirakennuksessa pieni huone aivan siihen tapaan, kun hänellä ennen oli ollut Franssin kanssa, oikea luostarikammio, jossa oli rautavuode ja valkoinen puupöytä hänen veljensä kuvan alla. Elämänsä oli yhtä toimekas, säännöllinen ja eristetty, kuin ennen aikaan.
Hän teki työtä lakkaamatta jo oli uudistanut ateriansa vanhassa pienessä maitotalossaan. Mutta, voi! nuoruus, i'äksi kadonnut toivo ovat vieneet viehätyksen kaikilta näiltä muistoilta. Onneksi oli hänellä vielä jälellä Frans ja rouva Chorche, kaksi ainoata olentoa, joita hän voi ajatella ilman surua. Rouva Chorche oli aina läsnä, piti tarkkaa huolta hänestä, lohdutti häntä ja Frans kirjoitti hänelle usein, puhumatta, näet, koskaan mitään Sidoniesta. Risler ajatteli, että joku oli hänelle ilmoittanut tapahtuneista onnettomuuksista, ja hän karttoi myöskin kirjeessään kaikellaisia viittauksia tuohon aineesen. "Oi, kunhan voin saada hänet tänne!" Hänen unelmansa, hänen ainoa kunnianhimonsa oli: kohottaa tehtaan asiat ja kutsua veljensä.
Sillä välin seurasivat päivät toisiaan hänelle aina yhtäläisinä kaupan toimellisessa pauhussa ja hänen surunsa sydäntä särkevässä yksinäisyydessä. Joka aamu meni hän alas, kulki työhuoneiden läpi, missä syvä kunnioitus, jonka hän herätti, ankarat ja äänettömät kasvonsa olivat palauttaneet hetkeksi häirityn järjestyksen. Alussa oli paljo jaariteltu, ja eri tavoin selitetty Sidonien lähtö. Mitkä sanoivat hänen paenneen rakastajan kanssa, mitkä Rislerin hänen ajaneen pois. Se, joka eksytti kaikki arvelut, oli molempien osakasten asema toisiinsa, nyt yhtä luonnollinen kuin ennenkin. Toisinaan yhtä hyvin, kun he puhelivat kahden kesken konttoorissa, säpsähti Risler yht'äkkiä Hän ajatteli, että nuo silmät, jotka olivat hänen edessään, tuo suu, nuo kasvot olivat valehdelleet hänelle tuhansin muodoin.
Silloin teki hänen mieli hypätä tuon kurjan kimppuun, tarttua hänen kulkkuunsa, kuristaa hänet säälittä; mutta ajatuksensa rouva Chorchesta pidätti hänen aina. Olisiko hän vähemmin miehuullinen, vähemmin herra itsensä yli, kuin tuo nuori vaimo!?… Ei Claire, ei Fromont, eikä kukaan aavistanut, mitä hänessä liikkui. Tuskin voi hänen käytöksestään arvata jonkinlaista kankeutta, taipumattomuutta, joka ei ollut omaansa hänelle. Nyt vaikutti Risler vanhempi kunnioitusta ja pelkoa työmiehiin; ja ne heistä, joihin ei koskeneet hänen yhdessä yössä harmentuneet hiuksensa, kurtistuneet ja vanhentuneet piirteensä, vapisivat hänen omituisen katseensa edessä, katseen, mustan sinertävän kuin teräs. Aina ennen hyvin hyvä, lempeä työmiehiä kohtaan, oli hän nyt käynyt pelättäväksi pienimmästäkin sääntöjen rikkomisesta. Näytti, kuin hän olisi kostanut jotakin mennyttä velttoutta, jota kohtaan hän syytti itsensä sokeaksi ja rikokselliseksi.
Todellakin ihmeellinen tuo Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.
Kiitos hänen, oli tehtaan kello, huolimatta vanhan ja särkyneen äänensä räminästä, hyvin pian astunut entiseen arvoonsa; ja se, joka johdatti kaikkia, kielsi itseltään pienimmänkin lohdutuksen. Raitis, kuin oppipoika, antoi hän kolme neljättä osaa palkastaan Planukselle Chèbeläisten eläkerahoiksi, vaan heistä ei hän koskaan tiedustellut. Kuun viimeisenä päivänä kävi pikku mies säännöllisesti noutamassa pienet tulonsa, jäykkänä ja mahtavana Sigismundia kohtaan, kuten palveluksissa olevan koronsaajan tuleekin. Rouva Chèbe oli koettanut päästä vävynsä luo, jota hän surkutteli ja rakasti; mutta hänen shaalinsa ilmestyminen vaan portilla sai Sidonien miehen pakenemaan.