Seisahduttiin ravintolan luo, jossa voipaistoksia valmistettiin, hyvin pauhaavan ja vireän maalaisjuhlan läheisyyteen, sillä yleisöä tahtoi Delobelle, joka, yhä vaan haaveensa valtaamana, kuljeskeli harmaassa takissa ja harmaissa sääryksissä, pieni hattu toisella korvalla, vaalea palttoo käsivarrella, ajatellen, että teaatteri kuvasi tienoota Parisin lähellä ja että hän näytteli maalla oleskelevaa Parisilaista.
Mitä herra Chèbeen tulee, joka kerskaili rakastavansa luontoa samoin kuin Jean-Jacques vainaja, niin ei se ollut hänen mielestään mitään ilman makarooniin ampumista, puuhevosia, säkissä juoksua, tomua ja ruokopillin soittoa. Ja semmoinen oli myöskin rouva Chèben maaelämän perikuva.
Sidonien taas oli aivan toinen; häneen nuo sunnuntait, jotka Parisilaiset viettävät kävelemällä kylän teitä pitkin, vaikuttivat kauhean ikävän. Hänen ainoa huvinsa tuossa väentungoksessa oli tuntea olevansa huomattu. Mikä maalaisen, suoraan ja kovaan hänen vieressään lausuma ihmetteleminen hyvänsä sai hänen hyville mielin koko päiväksi, sillä hän oli niitä, jotka eivät halveksi mitäkään sievistelemistä.
… Väliin, jättäen Chèbeläiset ja Delobellen juhlaan, käveli Risler pitkin kenttiä veljensä ja "tytin" kanssa, kukkia poimiskellen seinäverhomalliksi. Pitkillä käsillään taivutti Frans orapihlajan korkeat oksat tahi kiipesi puiston aidalle taittaakseen nuortean lehvän, jonka toiselta puolelta oli huomannut. Mutta joen rannaltapa he korjasivat rikkaimman satonsa.
Siellä oli notkeita, pitkä- ja koukero-vartisia kasveja, jotka ovat niin hyvän näköisiä seinäverhoilla, suuria, suoria ruokoja ja pyöräkelloja, joidenka kukat — puhjeten yht'äkkiä oikullisessa piirustuksessa — näyttävät eläviltä kasvoilta, joltakin, joka katselee neuvottoman, lumoavan lehvän keskeltä. Risler ryhmitti kukkakimppunsa, lajitteli ne taiteellisesti, viehättyen itse kasvienkin luonnosta ja kokien hyvin panna mieleen niiden elintavan, joka onkin käsittämätöin, kun vaan yhden päivän väsymys on niiden yli kulkenut.
Kun kimppu oli valmis ja leveällä ruoholla, ikäänkuin nauhalla, sidottu, sälytettiin se Franssin selkään, ja sitte matkalle! Mietiskellen yhä taidettaan, etsi Risler kävellessäänkin aineita ja meistejä.
— Katsohan tyttäreni… tätä lehmänkieloa valkoisine kulkusineen näiden ruusujen välitse… Hä? Mitäs luulet?… vesivihriällä tai villaharmaalla pohjalla, sepä se koreata olisi.
Mutta Sidonie ei pitänyt enemmän lehmänkieloista, kuin ruusuistakaan. Kedon kukat olivat hänestä köyhien kukkia, jotakin hänen syreeni-värisen hameensa tapaista.
Hän muisti nähneensä muullaisia herra Gardinois'in hovissa, ansareissa, porrasaidalla ja ylt'ympäri hiekoitettua, suurien vaasien reunustamaa pihaa.
Kas semmoisia kukkia hän rakasti, niin käsitti hän maa-elämän!