Ruusun värisen hameen valmistuttua, lähti neiti Chèbe Savignyyn.
Herra Gardinois'in hovi oli rakennettu Orge-laaksoon, pienen joen varrelle, jota niin oikullisesti sievistivät sen myllyt, saaret, sulut ja laajat puistonurmikot, jotka siintoon hälvenivät sen ahteita pitkin.
Kartano, vanha Lutvikki XV aikuinen rakennus mataloine huone-kertoineen, mutta hyvin korkeine kattoineen, oli kovin alakuloisen näköinen, omituista ylimyksellisen muinaisuuden muotoa: — leveät portaat, ruosteiset rautabalkongit, vanhat, sateen hivuttamat vaasit, joista tuoreet kukat heleästi esiin pistivät punertavaa kiveä vastaan. Silmän siintämättömiin ulottui rappeutunut, kaatumaisillaan oleva muuri, joka laskeutui vienoa rinnettä alas virralle. Mahtavasti kohosi niiden yli hovi vuolukivikattoineen, moisio punaisine kattotiilineen, ja ihana puisto lehmuksineen, saarnineen, poppelineen ja kastanjineen, jotka liittyivät tuuheaksi, mustaksi juovaksi, kupukaariksi lehtikujien yli toisinaan aueten.
Mutta viehätys vanhalla tilalla oli vesi, vesi joka elähytti sen hiljaisuutta, teki sen näyt juhlallisimmiksi. Savignyssa löytyi, jokea lukematta, lähteitä, vesisuihkuja ja lampeja, joissa mailleen menevä päivä kuvasti täydessä kunniassaan; ja tuo sopi hyvin vanhanaikuiselle, sammaltaneelle ja vihertyneelle kartanolle, joka oli kuni veden kuluttama kivi puron rannalla.
Pahaksi onneksi oli laita Savignyssa, kuin useimmissa ihmeteltävissä, parisilaisissa kesäpalatseissa, jotka ovat joutuneet kauppa- ja asioimis-nousukasten saaliiksi, ett'ei hovin herrat sointuneet yhteen hovin kanssa.
Siitä saakka, kuin vanha Gardinois oli hovinsa ostanut, koki hän vaan hävittää kaikki, mitä sattuma hänelle niin kauniina hankkinut oli, kaadatti puita "näkyä varten", varusti puistonsa kummallisilla aitauksilla rosvoja vastaan, ja pyhitti yksinäisyytensä komeaksi kasvitarhaksi, joka, tuottaen äärettömän paljo hedelmiä ja vihanneksia, oli hänestä enemmän hänen oma maansa, talonpojan maa.
Mitä tulee suuriin saleihin, joiden seinämaalaukset syksyn sumusta vaalentuivat, vesistöihin, ulpukkojen anastamiin, ja rotkoihin ja siltoihin näkinkenkineen, niin piti hän niistä ainoastaan siitä syystä, että vieraat niitä ihailivat ja että kaikki tuo käsitti sen, joka hyvin paljo mairitteli vanhan härkäkauppiaan turhamielisyyttä: — hovin!
Ollen jo iäkäs ja voimatta enää metsästää taikka, kalastaa, vietti hän aikansa valvomalla äärettömän suuren tilansa vähäpätöisiä yksityisyyksiä. Jyvät, jotka annettiin kanoille, hinta myydystä viimeisestä viljan korjuusta, olkikupojen luku oivalla, pyöreällä parvella, kaikki tuo antoi hänelle torumisen aihetta koko päiväksi; ja kaukaa katsellessa kaunista Savignya vierulla sijaitsevine kartanoineen, sen alatse juoksevan joen kuvastinta, kietolasten siimestämiä korkeita penkereitä ja kivikerroksia, jotka puistoa majesteetillisesti viettävällä tantereella kannattivat, ei olisi suinkaan koskaan voinut arvata haltian kitsautta ja mielen niukkuutta.
Joutilaana rikkaudessaan eleli herra Gardinois, koska hän Parisissa ikävöi, siellä koko vuoden, ja kauniina vuoden aikana pitivät Fromont'ilaiset hänelle seuraa.
Rouva Fromont oli leppeä, vaan ei kovin mielevä nainen, jota hänen isänsä tyly itsevaltiaisuus varhain oli taivuttanut kärsivään ja alituiseen tottelevaisuuteen. Samassa asemassa oli hän mieheensä, jonka hyvyys ja kestävä lempeys ei ollut voinut saada voittoa tuosta nöyryytetystä, hiljaisesta, kaikesta välinpitämättömästä ja ikäänkuin vastuuttomasta luonnosta. Elettyään aina asioista syrjässä, oli hän rikastunut huomaamattaan ja ilman vähintäkään halua käyttää sitä hyväkseen. Kaunis asuntonsa Parisissa ja isänsä uhkea hovi vaivasivat häntä. Hän teki paikkansa siinä niin pieneksi, kuin mahdollista, käyttäen elämänsä yhteen kiihkoon, — järjestykseen, näet, — järjestykseen ihmeelliseen ja eriskummalliseen, johon kuului harjaaminen, pyyhkiminen, tomuttaminen, ja kuvastimien, kulloitusten ja oven-päällysten kiilloittaminen, omin käsin ja levähtämättä.