Portin lähellä, istuen pyykkikivellä, jota ratsastajat ennen olivat käyttäneet hevosen selkään noustakseen, katseli Risler hymysuin lähtöä tehtaalta. Hänestä oli aina hyvää, tuo yhteinen arvossa pito, jota häntä kohtaan osoittivat kaikki nuo kunnon ihmiset, jotka hän tunsi siitä saakka, jolloin hän oli pieni ja alhainen niinkuin hekin. Sanat "hyvää päivää, herra Risler", jota niin monet erilaiset ja lempeät äänet lausuivat, oikein lämmittivät hänen sydäntään. Pelotta lähestyivät häntä lapset, pitkä partaiset piirustajat, osaksi työmiehiä, osaksi taiteilijoita, pistivät hänelle ohimennen kättä, sinutellen häntä. Kenties oli kaikki tämä vähä liian ystävällistä, sillä kunnon mies ei ollut vielä käsittänyt uuden asemansa viehätystä ja arvoa, ja tunnenpas erään, jonka mielestä tuommoinen yhtäkaikkisuus on nöyryyttävää. Mutta tuo eräs ei voi häntä tällä hetkellä nähdä, ja isäntä käyttää sitä hyväkseen kelpolailla syleilläkseen vanhaa kirjanpitäjää Sigismundia, joka astuu kaikesta viimeisenä, jäykkänä, pienoisena, isoon kaulukseensa kiristettynä ja paljain päin — oli minkälainen ilma hyvänsä — peläten veren syöksyä päähän.
Risler ja hän ovat maanmiehiä. Heidän ystävällinen kunnioituksensa toistansa kohtaan on alkuansa niiltä ajoilta, kun he tulivat tehtaasen, jolloin he yhdessä suurustivat pienessä maitolassa kadun kulmassa, jonneka Sigismund nyt menee aivan yksin ja valitsee ruoaksen seinälle ripustetusta taulusta…
Mutta varo! tuossa tulla laskettaa Fromont nuoremman vaunut portista. Aamusta saakka on hän ollut ajolla; ja molemmat osakkaat, astuessaan veikeään taloon päin, jossa he asuvat aivan puutarhan perällä, haastelevat ystävällisesti asioistaan.
— Minä kävin Prochassonilaisten luona, sanoi Fromont nuorempi.
Siellä minulle näytettiin uusia malleja, totta vie, hyvin sieviä…
Pitää olla varoillaan. Siinä on meillä vaarallisia kilpailijoita.
Rislerpä ei ole huolissaan. Hän tuntee hyvin kykynsä ja kokemuksensa, ja sitte… mutta tämä suurimmalla luottamisella… on hän ihmeellisen keksinnön jäljillä, täysikuntoisen painimen, jonkin… annapahan olla, sitte nähdään. Jutellessaan tulevat he puutarhaan, joka on hoidettu, kuin skveeri, pallomaisine akaasioineen, jotka ovat yhtä vanhat, kuin kartano, ja komeine seineliäineen, jotka peittelevät mustia, korkeita seiniä.
Fromont nuoremman rinnalla on Risler kauppapalvelijan näköinen, joka tekee tiliä isännälleen. Joka askeleella pysähtyy hän puhuakseen, sillä hänen liikkeensä ovat raskaat, ajatuksensa hitaiset, ja työläästi tulevat häneltä sanansa esiin. Oi, jospa hän näkisi tuolla ylähällä, toisen kerroksen ikkunan takana pienet ruusukasvot, jotka vaarin ottavat kaikki tarkasti…
Rouva Risler odottaa miestään aamiaiselle ja tuskastuu kunnon miehen hitaisuudesta. Kädellään viittaa hän hänelle: "Hyvä on jo!" Mutta Risler ei sitä huomaa. Hän on puuhassa pikku Fromont'in, Georges'in ja Clairen tytön kanssa, joka, loistaen karikoissaan imettäjänsä käsivarrella, on ulkona auringon paisteessa. Kuinka hän on siro. — Se on ihan teidän kuvanne, rouva Chorche.
— Niinkö pidätte, hyvä Risler? kaikki kumminkin sanovat hänen tulevan isäänsä.
— Kyllä, vähän… Mutta sentään…
Ja siitä sitte kaikki, isä ja äiti, Risler ja imettäjä hakemaan toimessaan yhtäläisyyttä tuosta pienestä ihmisen alusta, joka katselee heitä epämääräisin silmin, huikaistuna aivan elämästä ja päivästä. Puoleksi avatusta ikkunasta kumartuu Sidonie katsomaan, mitä he tekevät ja miks'eikä miehensä tule.