— Sepähän, ett'ette opi mukautumaan uuteen asemaamme… Ja kuinkas sitte käy? Ei kukaan täällä minua kunnioita. Akilles ukko minua tuskin tervehtii kulkiessani hänen koppelinsa sivutse. Tosinhan en minä ole mikään Fromont, eikä minulla ole vaunuja…
— Olehan kultaseni, sinä… tuota… te kyllä tiedätte, että sinä… että te voitte käyttää rouva Chorchen vaunuja.
— Kuinka monta kertaa pitää minun teille sanoman, ett'en minä tahdo niitäkään sitoumusta tuon naisen kanssa.
— Mutta Sidonie…
— Kyllä, me tiedetään, sehän on päätetty… rouva Fromont on Jumala itse. Häntä ei muka saa koskeakaan. Ja minun, minun täytyy taipua olemaan mitätöin talossa, antaa nöyristää itseäni, tallata itseäni jaloissa…
— Olehan, olehan, kultaseni…
Risler parka koettaa välittää ja puhua rakkaan rouva Chorchensa hyväksi. Mutta hän on taitamatoin. Se on pahin lepytys; ja silloinpa vasta Sidonie puhkeaa sanoihin:
— Minä teille sen sanon, että hän hiljaisine katsantoineen on pöyhkeä ja häijy nainen… Ensiksi hän minua inhoo, sen minä tiedän… Niin kauan kuin minä olin pikku Sidonie parka, jolle viskattiin särkyneet lelut ja vanhat vaatteet, oli kaikki hyvin; mutta nyt, kun minä olen rouva, minäkin, niin se se häntä kiusaa ja vihaksi pistää… Hän muka etevämpänä on antavinaan minulle neuvoja; arvostelee tekojani… Väärin, näet, olen tehnyt pitäessäni kamarineitsyttä… Tietty se. Enkös minä muka ollut tottunut palvelemaan itseäni?… Joka paikassa etsii hän syytä loukatakseen minua. Käydessäni hänen luona keskiviikkoina, niin kuulisittepa, millä äänellä hän minulta kyselee tuosta hyvästä rouva Chèbestä… Hyvä on! niin. Minä olen Chèbe, hän Fromont. Vertoja ne vetävät toisilleen, luulen ma. Minun isoisäni oli rohtoilija. Entä mikäs hänen on? Rikastunut talonpoika, koronkiskuri… Äläs huoli, minä sen hänelle näytän jonakin päivänä, jos hän rupee liika paljon ylvästelemään, ja sanonpa myöskin, että tyttöherjansa, vaikk'eivät sitä aavistakaan, on aivan vanhan ukko Gardinois'in näköinen, ja Jumala sen tietää, ett'ei hän kaunis ole.
— Oi! sanoi Risler, joka ei saanut sanaakaan vastaukseksi.
— Niin! toden totta neuvon teitä ihmettelemään heidän lastansa! Aina se on sairas, ja itkeä tillittää yöt pitkään, kuin kissan pentu, ett'en saa maatakaan… Päivällä sitte äidin piano ja loilotukset… ral la la la laa… Jospahan se sitte olisi hauskaa soitantoa.