Raivossa kääntyi Sidonie häneen, ikäänkuin tahtoisi hän syödä hänen.
Jätättekö minun rauhaan tuosta lapsesta? Ensinkin, se on teidän vikanne, mitä minulle tapahtuu… Te ette saa minua kunnioitetuksi.
Ja kun huoneen ovi tuimasti kiinni paiskattuna, tärisyttää lampun kupuja ja kaikkia korukaluja hyllyllä, seisoo Risler yksin, liikkumatoinna keskellä salia ja katselee hämmästyneenä ihko valkeita kalvoisiaan, leveitä kiilloitettuja jalkojaan, ja jupisee koneentapaisesti:
— Vaimoni vastaanottopäivä!
II.
Oikea ja väärä helmi.
"Mikä hänen on?… Mitä minä olen hänelle tehnyt?" kyseli Claire
Fromont usein itseltään ajatellessaan Sidoniea.
Hän ei tietänyt mitään siitä, mitä muinoin oli tapahtunut ystävänsä ja Georges'in välillä Savignyssa. Elämältään vilpitöin ja tyyni sielultaan kun hän oli, oli hänen mahdotoin aavistaa, mikä mustasukkainen ja halpa kunnianhimo oli kasvanut hänen rinnallaan viisitoista vuotta. Kumminkin vaivasi häntä, tietämättään miksi, tuo ongelmoinen katse, joka hymyili hänelle kylmästi noista somista kasvoista. Liioiteltua, lapsuuden ystäväin kesken omituista, kohteliaisuutta seurasi yht'äkkiä huonosti salattu viha, kuiva ja koskeva puhe, jonka edessä Claire seisoi neuvotoinna kuni arvoituksen edessä. Toisinaan yhdistyi myös tuohon levottomuuteen omituinen aavistus, hämärä havainto suuresta onnettomuudesta; sillä kaikki naiset ovat vähäisen ennustajattaria, ja kaikesta puhtaimmillekin valkenee syvällinen paheen tietämättömyys hämmästyttävän kirkkauden äkillisistä nä'yistä.
Ajoittain, hiukan pitkänlaisen juttelun, tuommoisen aavistamattoman kohtauksen johdosta, jolloin äkkiarvaamatta tavatuista kasvoista näkyy niiden todelliset ajatukset, ajatteli rouva Fromont vakaisesti tuota omituista pikku Sidoniea; mutta toimellinen, kiire elämä, verhottuna lempeensä ja huoliinsa, ei antanut hänelle aikaa pysähtyä noihin vähäpätöisyyksiin.
On, todellakin, naisilla, aika jolloin olemus tekee niin pikaisia pyöränkäänteitä, että kaikki näköpiirit ja näkökannat muuttuvat, muodostuvat uudestaan.