Vankina kävi herra Chèbe raukeaksi. Hän ei voinut enään hoitaa puutarhaa. Pyhinä linnoitukset olivat autiot; oli enää mahdotointa kävellä ruohikossa, evästään nauttivien työmiesten perheiden joukossa, mennä parvesta toiseen, naapurina, koruilla neulotut kotut jaloissa, rikkaan lähi-tilanomistajan oikeudella. Tuota hän erittäinkin kaipasi, himoissaan kun oli, että hänelle pidettäisi seuraa. Siitä lähtien, tietämättä mitä tehdä, omaamatta ketäkään, kenen edessä mahtailla, kuka kuuntelisi hänen hankkeitaan, tarinoitaan ja kertomusta Orleansin herttualle tapahtuneesta onnettomuudesta, — sama, tiedätte, tapahtui hänelle nuorena ollessaan — ahdisti onnetoin Ferdinand vaimoaan nuhteilla.
— Tyttösi pitää meitä maanpaossa… tyttösi häpeää meitä…
Muuta ei kuultu kuin: "Tyttösi… tyttösi… tyttösi…" Sillä, suuttuneena Sidonieen, eihän häntä tunnustanut omakseen, vaan jätti vaimolleen vastuun tuosta luonnottomasta ihme-lapsesta. Oikea helpotus rouva Chèbelle oli, kun hänen miehensä astui omnibus'een mennäkseen etsiskelemään Delobellea, joka aina oli altis maleksimaan, ja vuodattamaan hänen poveensa kaiken vihan, joka hänellä oli vävyään ja tytärtään vastaan.
Kuuluisa Delobelle oli myöskin vihoissaan Rislerille, ja hän sanoi kernaasti hänestä: "Hän on jonni joutava…"
Suuri mies oli toivonut pääsevänsä varsinaiseksi osaksi uuteen talouteen, pitojen toimeen panijaksi, komeuden tuomariksi. Sen sijaan kohteli Sidonie häntä sangen kylmästi, ja Risler ei häntä edes vienyt enää olutmyymälään. Kumminkaan ei näyttelijä sitä valittanut liian kovaan, ja joka kerta, kuin hän tapasi ystävänsä, vaivasi hän häntä liialla kohteliaisuudella ja mielistelemisillä; sillä hän oli tarvitseva häntä kohta.
Väsyneenä odottamaan järkevää tirehtööriä ja näkemättä koskaan roolin tulevan, jota hän monta vuotta toivoi, oli Delobelle'n mieleen johtunut ajatus ostaa teaatteri ja käyttää sitä itse. Risleriltä toivoi hän varoja. Ihan parahiksi oli Temple'n bulevaardilla teaatteri, pieni teaatteri myötävänä, tirehtörin vararikon johdosta. Delobelle puhui siitä Rislerille, alussa hyvin yleisesti, ihan hypoteetillisessa muodossa: "Olisipa siinä oiva asia…" Risler kuunteli, niinkuin tavallisesti, kylmäverisesti: "Todella, se olisi varsin hyvä teille…" Sitte, uskaltamatta vastata "ei" suoraan alkajaispuheesen, turvasi hän sanoihin: "nähdäänhän… sittemmin… ken tiesi…" ja lopuksi lausui onnettoman sanan: "Olisi tarpeen nähdä kulunki-arvio."
Kahdeksan päivän kestäessä ponnisteli näyttelijä, teki ehdotelmiaan, piirteli numeroitaan, istuen molempien naistensa keskellä, jotka häntä ihaellen katselivat ja hurmoittuivat tuosta uudesta unelmasta. Talossa hoettiin: "Herra Delobelle aikoo ostaa teaatterin." Bulevaardilla, näyttelijäin kahviloissa puhua rähistiin vaan tuosta ostosta: Delobelle ei salannut, että hän oli löytänyt asioimis-rahain antajan, ja tämäpä kokoeli hänen ympäri koko lauman virattomia näyttelijöitä, vanhoja tovereita, jotka tulivat taputtamaan häntä olkapäille, muistuttivat häntä. — "Tiedäthän ukkoseni…" Hän lupasi pestauksia, suurusteli kahviloissa, kirjoitteli siellä kirjeitä, tervehti, sormien liikkeellä ihmisiä, jotka sinne tulivat, piti hyvin innokkaita puheluja jossakin nurkassa; ja kaksi kulunutta kirjailijaa oli jo lukenut hänelle draamansa seitsemässä kuvaelmassa, joka, "sopi kuin sormikas" avauskappaleeksi. Hän sanoi "minun teaatterini!" ja kirjeitä kirjoitettiin: "Herra tirehtööri Delobellelle."
Toimitettuaan suunnitelmansa ja kulunki-arviot tehtyään meni hän Risleriä tapaamaan tehtaalta. Tällä kun oli liian paljo työtä, määräsi yhtymyksen Blondelin kadun varrella; ja sinä iltana, tultuaan ensimmäisenä olutmyymälään, asettui Delobelle vanhan pöytänsä ääreen, pyysi pullon ja kaksi lasia, ja kävi odottamaan. Kauan odotteli hän, tarkastellen ovea ja vavisten kärsimättömyydestä, Risleriä ei kuulunut. Joka kerta kuin joku astui sisään, kääntyi näyttelijä. Hän oli pannut paperit pöydälle ja luki niitä, liikutellen käsiään, päätään ja huuliaan.
Ei löytynyt sen vertaista, loistavaa asiaa. Hän jo oli näyttelevinään — se, näet, oli pääkohta — näyttelevinään omassa teaatterissaan vaseti häntä varten tehtyjä, hänen mittaisia rooleja, joissa hän oli tekevä kaiken vaikutuksen…
Yht'äkkiä ovi aukesi, ja tupakan savusta näkyi herra Chèbe. Hän oli yhtä hämillään ja tuskissaan nähdessään Delobellen siellä, kun Delobelle itsekin hänestä, Hän oli kirjoittanut aamulla vävylleen haluavansa häntä puhutella hyvin tärkeästä asiasta ja odottavansa häntä olutmyymälässä. Näet, kunnia-asian tähden, aivan heidän välillä, kahden kesken. Tuon kunnia-asian seikka on se, että herra Chèbe oli antanut eron pienelle talolleen Montrougessa ja vuokrannut Mail-kadun varrella, keskellä kauppa-asuntoja, makasiinin välikerroksineen… Makasiinin?… Herra Jumala, niin… Nyt oli hän hiukan pelossaan päähän pälähdyksestään ja huolissaan siitä, mitä hänen tyttärensä tuosta pitäisi, semminkin koska makasiini maksoi paljoa enemmän kuin talo Montrougessa ja koska siellä, sinne muuttaessa, oli muutamia isoja korjauksia tehtävänä. Tuntien ammoisista ajoista vävynsä hyvyyden, tahtoi herra Chèbe heti alussa kääntyä hänen puoleensa, toivossa saada hänet puolelleen ja jättää hänelle kaiken vastuun tuosta kodin valtiomulkkauksesta. Rislerin sijaan tapasikin hän nyt Delobellen.