Hät'hätään sisään tultuaan, seisattui hän, loi katalan katseen työhuoneesen, pöydälle, joka oli täynnä tavaroita, pieneen illalliseensa, joka häntä odotti nurkassa, ja noihin rakkaisin tuskallisiin olentoihin, jotka häntä loistavin silmin katselivat. Näyttelijä oli varmaan minuutin ääneti ja tiedättehän, kuinka pitkä minuutti äänettömyyttä teaatterissa on; sitte kävi hän kolme askelta, vaipui matalaan tuoliin pöydän ääressä ja sanoi kuiskaavalla äänellä:
— Oih! minä olen kirottu.
Samassa löi hän nyrkillä pöytään niin hirveästi, että linnut ja kärpäset kuosiksi lensivät pitkin huoneen nurkkia. Pelästyneenä nousi hänen vaimonsa ylös ja lähestyi häntä arasti, Désirée taas kohosi puoleksi tuolillaan hermojen ahdistuksesta, joka veti kokoon hänen kasvojensa piirteet.
Hyykistyneenä, masentuneena tuolillaan, kädet riipuksissa, pää rinnalla, puheli näyttelijä yksin. Monolooginsa oli paloittainen, katkonainen, täynnä huokauksia ja näytelmä nikotusta, täynnä sadatusta itsekkäitä porvarijulmureja, noita hirviöitä vastaan, joille taiteilija syöttää lihansa ja verensä.
Sitte kertoi hän kaiken teaatteri elämänsä, debyytti juhlistaan, Alenconilaisten antamasta kultaseppeleestä ja naimisestaan tuon "pyhän Taimon" kanssa; ja hän osoitti olento parkaan, joka seisoi hänen vieressään, vuodattaen vetreitä kyyneleitä, vapisevin huulin ja nyökötellen vanhojen tapaan, päätänsä joka sanasta, jonka hänen miehensä lausui.
Todellakin, jokainen, joka ei ollut tuntenut kuuluisaa Delobellea, olisi tuon pitkän monologiin perästä voinut kertoa kaikki hänen elämänsä kohdat. Hän mainitsi tulonsa Parisiin, vastuksensa, puutteen alaisuutensa… Oi! hänpä ei ollut puutetta kärsinyt, Ei tarvinnut muuta, kuin nähdä hänen leveät kukoistavat kasvonsa noiden molempien laihojen kuihtuneiden naisten kasvojen rinnalla. Mutta näyttelijä ei katsonut niihen niin tarkkaan; hän hurmoittui yhä edelleen pöyhkeistä sanoista.
— Oih! sanoi hän, niin kauan olen taistellut… Kymmenen, viisitoista vuotta olen taistellut noiden uskollisten olentojen ylläpitämänä, heidän elättämänä.
— Isä, isä, olkaa vaiti… rukoili Désirée kädet ristissä.
— Niin kyllä, heidän elättämänä… enkä sitä häpeä… Sillä pyhän taiteen vuoksi olen sallinut tuota uskollisuutta… Vaan nyt on liiaksi. Minulle on liika paljon tehty. Minä luovun.
— Oi! ystäväni, mitä tuossa puhut? huudahti rouva Delobelle syösten häntä kohti.