Ja siinä oli heidän ikuinen väittely aineensa, niinä harvoina joutohetkinä, joita Sigismund ukko pidätti itselleen päivästään, joka oli yhtä hyvin täytetty ja järjestetty, kuin hänen kassakirjansakin. Jonkun aikaa jo olivat veljen ja sisaren ottelut olleet tavattoman vilkkaat. Mitä tehtaalla tapahtui oli heidän alituisena huolenaan. Sisar surkutteli rouva Fromont nuorempaa ja piti hänen miehensä käytöstä kokonaan kunnottomana; mitä Sigismundiin tulee, ei hänellä ollut kyllin katkeria sanoja tuntematointa dattaa vastaan, joka pani kassan maksamaan kuuden tuhannen franc'in shaalin. Hänestä koski asia tuon vanhan kauppahuoneen kunniaa ja mainetta, jota hän nuoruudestaan oli palvellut.
— Mihin me tässä joudumme?… sanoi hän tuon tuostakin… Voi, niitä vaimoja…
Kerran neuloi neiti Planus lieden ääressä, veljeään odotellen.
Pöytä oli jo ollut katettu puolen tuntia, ja vanha piika alkoi huolestua noin odottamasta viipymyksestä. Samassa tuli Sigismund sisään, masentunein kasvoin, ja sanaakaan lausumatta, mikä oli aivan vastoin hänen tapojaan.
Hän odotti siksi kuin ovi oli ihan kiinni; sitte, vastaukseksi sisarensa kysyvälle ja levottomalle katseelle.
— Mull'on uutisia, sanoi hän matalalla äänellä. Tiedän naisen, joka on meitä perikatoon saattamaisillaan.
Luotuaan tarkastavan katseen pienen ruokasalinsa mykkään kalustoon, lausui hän vielä hiljemmin, niin kummallisen, niin odottamattoman nimen, että neiti Planus vaati hänen kertomaan sen uudestaan.
— Onko se mahdollista?
— Kyllä se on niinikään!…
Ja huolimatta murheestaan, oli hän melkein riemuitsevan näköinen.