— No? kysyi ukko Sigismund, joka odotti häntä kärsimättömänä.
— He eivät uskoneet minua, ja koreasti ajoivat ovesta ulos.
Hänellä oli kyyneleet silmissä tuosta halvennuksesta.
Ukko kävi ihan punaiseksi ja tarttui kunnioituksella hänen käteensä:
— Neiti Planus sisareni, sanoi hän arvollisesti; pyydän anteeksi, että matkaansaatoin tuon toimen; mutta asia koski Fromontin kauppahuoneen mainetta.
Siitä hetkestä lähtien kävi Sigismund yhä murheellisemmaksi. Hänen kassansa ei näyttänyt hänestä enää varmalta eikä vakaalta. Vieläpä kun Fromont nuorempi ei pyytänytkään rahaa, pelkäsi hän ja yhdisti kaiken pelkonsa neljään sanaan, jotka yht'mittaa johtuivat hänen mieleensä, puhellessaan sisarensa kanssa.
— Minulla ei ole luottamusta!… sanoi hän omituisella raskaalla murteellaan.
Aina kassastaan huolissaan, uneksi hän siitä toisinaan yölläkin, että se oli kaikki alta mennyt rikki ja oli auki, vaikka hän kyllä useimpia kertoja oli kiertänyt avainta tahi myös kova tuuliaispää hajotti paperit, piletit ja tshekit, ja että hän juoksi niiden perästä pitkin tehdasta, menehtyen väsymyksestä koettaessaan koota niitä.
Päivällä, istuessaan ristikon takana rauhallisessa huoneessaan, näytti hänestä, kuin pieni, valkea hiiri olisi pujahtanut arkun pohjalle ja aika kyytiä syödä nakerteli ja hävitti kaikkia, käyden sitä lihavammaksi ja kauniimmaksi, mitä enemmän vaurio lisääntyi.
Myöskin kun Sidonie jälkeen puolen päivän ilmestyi portaille kauniissa kokottihöyhenissään, niin ukko Sigismund vapisi raivosta. Hänestä tuo oli talon häviö, suureen pukuun puettu häviö, onnellisen virnakan levollisine katsantoineen, jota sen pienet vaunut pihalla odottivat.